AD1627: Turkkilaiset Vestmannaeyjarilla

Orjuus ja orjakauppa ovat synkkiä asioita, ja myös eurooppalaisten sovittamatonta syntitaakkaa. Tai ainakin niin on tapana ajatella, -tai on suorastaan pakko ajatella. Onneksemme on olemassa todistajanlausuntoja myös vähemmän mustavalkoisen historiankuvan puolesta. Guðríður Símonardóttir, 1598–1682, ryöstettiin orjuuteen, mutta hän palasti takaisin, ja hänen tarinansa tunnetaan.

Guðríður, tai Gudrun, eli Vestmannaeyjarin saaren kalastajayhteisössä aviomiehensä kanssa normaalia työteliästä perhe-elämää vuonna 1627, kun hollantilaisen petturin, tai renegaatin, Jan Janszoon van Haarlemin luotsaamat Turkin lipun alla purjehtivat algerialaiset merirosvot hyökkäsivät Vestmannalle, Heimaeyelle ja joihinkin paikkoihin Islannin pääsaarella. Suurelle joukolle islantilaisia se merkitsi väkivaltaista kuolemaa, 242:lle kuljetusta Algerian orjamarkkinoille.

Pohjois-Afrikan ”barbareskivaltiot”, kuten niitä raakojen tapojensa perusteella nimitettiin, olivat muodollisesti Turkin sulttaanin alaisia, mutta yhä syvemmälle mädännäisyyteensä vajoava Turkin keskushallinto ei ollut lainkaan kiinnostunut näiden alamaistensa hyvinvoinnista, eikä varsinkaan pahoista teoista. Turkin hallinnolle riitti, että se sai osan pohjoisafrikkalaisten harjoittaman merirosvouksen tuloista, ja Euroopan suurvallat pitivät aina jotain peliä Turkin kanssa, joten nekään eivät tarmokkaasti puuttuneet muslimien sikamaisuuksiin.

Marokko, Algeria, Tunisia ja Tripoli (Libya) jatkoivat siis arabien jo muslimi-invaasion alussa aloittamaa merirosvousta ja orjanmetsästystä. Välimeren rantojen lisäksi barbareskit ulottivat ryöstelynsä Atlantin saarille, Englannin, Irlannin ja Skandinavian rannoille. Koska matkat olivat vaivalloisia, juuri muuta ei kannattanut hakea, kuin orjia ja ryöstettyjä arvoesineita.

Pohjois-Afrikan asukkaat, joille uskonto antoi luvan toimia häikäilemättömästi sekä ”vääräuskoisia” että kaikkia nais-sukupuolen edustajia kohtaan, harjoittivat po. rannikkojen ryöstelyä tällä erää 300:n vuoden ajan. Rosvous loppui vasta 1800-luvun alkupuolella USA:n laivaston ja merijalkaväen vastatoimiin kahdessa USA:n näitä roistovaltioita vastaan käymässä ”Barbareski-sodassa”, ja Ranskan stormatessa Algerin ja Tunisin satamat.

Merirosvotuista laivoista ja ryöstetyiltä rannikoilta siepattujen eurooppalaisten kärsimykset roistovaltioissa eivät olleet mikään salaisuus, mutta toisin kuin USA:n etelän puuvillaplantaasien neekeriorjien kohdalla, ei ilmaantunut mainittavaa abolitionismia hedän asiastaan meluamaan. Englantilaisen merikapteeni Walter Crokerin raportti Algerissa näkemistään rääkätyistä vangituista merimiehistä levisi sen ajan lehdissä, mutta siihen ei hetikaan reagoitu. Kapteeni Croker vieraii Algerissä 1815.

Vielä kurjempaa oli muslimien kaappaamien naisten kohtalo. ”islamilaisen valtion” IS:n (ISIS, Da’esh) käytännöt 2014-16 Syyriassa ja Irakissa ovat paralleeleja tuon ajan tapojen kanssa.

Muslimi-raidereiden tapana sekä rannikoilla että mm. Balkanilla oli saartaa yksinäinen kylä, ajaa aseilla uhaten yhteen puolikuoliaaksi peloteltuun laumaan sen asukkaat, tappaa niskoittelijat tai vastarintaa yrittävät, tai muutama pelotteeksi muuten vaan, ja valita naisista ja lapsista mukaanotettavat orjat. Toisinaan tapettiin ne joita ei viitsitty ottaa.

Islanti, Englannin rannikot, Baleaarit, Korsika, Italia ja monet muutkin barbareski-merirosvojen saavutettavissa olevat rannikot joutuivat säännöllisten hyökkäyksien kohteiksi. Euroopasta poiskuljetettujen ihmisten kokonaismäärästä puhuttaessa käytetään seitsennumeroisia lukuja.

Islannissa oli pitkään 1900-luvulle voimassa laki, joka kielsi maihinnousseiden turkkilaisten minkäänlaisen auttamisen rangaistuksen uhalla, ja velvoitti kaikki islantilaiset osallistumaan mahdollisuuksiensa mukaan turkkilaisten etsimiseen ja tappamiseen. Toisaalla kerrotaan Grace O´Malley:n  irlantilaisesta merirosvolaivastosta, joka Englannin vastustamisen lisäksi tuhosi ”uskottomien” laivat niitä tavatessaan. Irlannin länsirannikko ei ollut lainkaan hyvää seutua pohjoisafrikkalaisille.

Korsika joutui usein muslimirosvojen hyökkäyksen kohteeksi, y.o. piirros havainnollistaa sikäläisiä tapahtumia. Muslimit olivat hissukseen puolisentoistasataa vuotta, kun heidän laivastonsa oli poltettu Algerin ja Tunisin satamiin, ja britit olivat saaneet Sudanissa käyttöönsä vesijäähdytteiset Maxim-etälamauttimet Mahdin dervishien rauhoittamiseksi. Tänä aikana sivistynyt maailma ei välittänyt muistella näitä juttuja, joita tänään käsittelemme, ja monet alkoivat pitää realistisia kuvauksia po. uskonsotureiden teoista ”imperialistien propagandana”. Nyt, 2000-luvulla, meillä on nähtävinä aivan samat tapahtumat, -ja omassa ajassamme tapahtuneina.

Vuonna 1627 Islanti siis joutui barbareskihyökkäyksen kohteeksi. Hollantilainen petturi, Jan Janszoon van Haarlem, joka oli paennut Turkin alueille Hollannin oikeuslaitoksen etsiessä häntä merirosvouksesta syyttääkseen, oli merirosvolaivaston luotsina. Hän lienee kehunut islantilaisia vaaleita tyttöjä pohjoisafrikkalaisille vetovoimatekijänä, kun oli saanut heidät lähtemään näin pitkälle.

Algerissa tai Tunisissa siepattuja odottivat orjamarkkinat. Ne olivat hyvin julmia näytelmiä, joissa ei paljoa ihmisarvoa kunnioitettu, -kuten ei kunnioittanut paikallinen uskontokaan.

Guðríður Símonardóttir päätyi tänne, muiden 242:n tuon ryöstöretken yhteydessä siepatun kanssa. kirjallisuudessa hänen mainitaan toimineen 10 muslimimaailmassa viettämäänsä vuotta ”concubiinina”. Kun Tanskan kuningas oli lopulta onnistunut, v.1637, neuvottelemaan Tanskasta, Norjasta ja Islannista ryöstettyjen ostamisesta vapaaksi, oli heistä hyvin harvoja enää jäljellä tai löydettävissä. Gudrun kuului näihin onnellisiin.

Vapautetut saatiin siis haettua Kööpenhaminaan, jossa heitä alettiin sopeuttaa takaisin kristilliseen elämään. Emme tiedä muista, kuin Gudrunista. Hän oli säilyttänyt sekä fyysisen terveytensä että mielen tasapainonsa. Rehabilitointi tapahtui jonkinlaisessa tilapäisessä hoitopaikassa, jossa työskenteli myös nuori islantilainen pastori Hallgrímur Pétursson, joka valmistautui samoihin aikoihin siirtymään seurakuntatyöhön kotisaarelleen. Gudrunista ja Hallgrimurista tuli toisilleen läheiset.

Kun molemmat palasivat Islantiin, selvisi ettei Gudrunin aviomies ollut enää elossa. He avioituivat, ja Hellgrimur ryhtyi hoitamaan papin virkaa. Monille islantilaisille Gudrun oli kuitenkin ”langennut nainen”, eikä pariskunnan elämä ollut aina helppoa. Hallgrimur antoi merkittävän panoksen Islannin kirkolliselle ja kulttuurielämälle, pappina ja runoilijana. Gudrun kuoli v.1682, 45 vuotta vapautumisensa jälkeen. Hallgrimur oli kuollut jo 1674.

Guðríður Símonardóttiria muistetaan Islannissa. Hänestä on kirjoitettu viime aikoina paljon, ja hänelle on pystytetty muistomerkkejä. Alla kuvattu on Heimaeyellä.

Jälkinäytös:

26.-27.08.1816, runsaat kaksisataa vuotta sitten, sivistysmaiden laivastot iskevät Algerin satamaan ja polttavat kaikki siellä olleet laivat. Tämän seurauksena kristityt orjat vapautetaan ja merenkulku on turvassa muslimirosvoilta, -aina meidän aikaamme asti.

Muslimien orjienmetsästys Euroopasta oli mittakaavaltaan afrikkalaisen orjakaupan luokkaa

Eurooppalaisiin kohdistuu outo syyllistäminen, jonka tavoitteet eivät näytä lainkaan yhtä puhtailta, kuin se tekopyhyys jonka suojissa yksipuolinen syyllistäminen ja mustavalkoisen maailmankuvan levittäminen toimii.
Sekaantuessaan Afrikan mantereen asioihin eurooppalaiset ryhtyivät käyttämään sikäläisiä menetelmiä, mikä tietty on väärin ja moraalitonta, mutta jos kokonaiskuvasta jätetään pois eurooppalaisiin vuosisatoja kohdistuneet vääryydet, ei olla vahvistamassa ihmisoikeuksien kunnioittamassa, eikä absolutisoimassa universaalia moraalia, vaan rakentamassa jotakin valheelle.

Saadaan tulokseksi millainen maailmankuva tahansa, se lepää miljoonien murhattujen eurooppalaisten luiden päällä, jos kuvakieli sallitaan.

 

Vestmannaeyjar tänään:

2 Comments

  1. Minä
    13.5.2020 17:30

    Mielenkiintoinen artikkeli. Olen silloin tällöin muistutellut valkoisen ihmisen orjakaupoista, että eivät valkoiset ole lainkaan ainoita orjia pitäneitä, mutta valkoiset olivat ensimmäisiä, jotka sen lopettivat. Orjakauppaa käytiin Afrikassa jo ennen kuin yksikään orja kuljetettiin Amerikkaan. Mistäpä ne orjat löytyivät? No, afrikkalaisilta orjatoreilta, ei niitä itse juostu ottamassa kiinni.

    Tämä artikeli on monin verroin laajempi ja parempi kuvaus ja tuo euroopalaisten orjiksi ryöstely olikin paljon suurempaa kuin mitä olin aiemmin ymmärtänyt melko vähäisten lukemisten kautta.

    Tämä artikkeli pitäisi saada kaikkien tietoon, jotta tuo syyllistämisen naurettavuus paljastuisi.

    Vastaa
    1. Pekka Kemppainen
      13.5.2020 20:57

      Vuosien 2014-17 ”kalifaatti” Syyriassa ja Pohjois-Irakissa, kuten myös pakistanilaisten grooming-jengit Englannin kaupungeissa, osoittavat ettei kyseinen uskonto oli muuttunut: Kusipäitä kannustetaan yhä terrorisoimaan muita ihmisiä, ja ryöstämään naiset kauppatavaraksi. Eurooppaan on myös jo kerääntynyt aseistettuja kehitysmaalais-joukkioita, jotka samaan aikaan pyörittävät mitä iljettävintä rikollisuutta, kun valmistautuvat ns. pyhään sotaan meita vastaan. Siis: Meitä vastaan. Jostain syystä Suomessa on ministereiträ, jotka haluavat heitä tänne lisää.

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to top