Bryan Sykes, 09.09. 1947-10.12. 2020: Elämäntyö meidän alkuperämme parissa

DNA-molekyylin kaksoiskierre-rakenteen ymmärtäminen vuonna 1953 ei merkinnyt etsimisen päättymistä, vaan kokonaan uuden tuntemattoman löytämistä. Tieteelle avautui mahdollisuus ymmärtää, miten eliö saa ominaisuutensa, ja miten ne periytyvät uusille eliö-sukupolville. Näiden perimälinjojen seuraaminen sukupolvesta toiseen, sekin oli tulossa mahdolliseksi.  Nykypäivän tiede on jo pitkällä silloin avautuneiden näköalojen tutkimisessa, ja tähän murrokseen ajoittuu brittiläisen Bryan Sykesin elämäntyö.

Bryan Sykes, 09.09. 1947-10.12. 2020, aloitti suuntautumalla nivelsairauksiin, ja kiinnostui sitä kautta sidekudosproteiineista, kollageeneistä. Vaikuttavatko perintötekijät henkilön kollageeneihin (valkuaisaine), oli seuraava kysymys. Tästä olikin lyhyt harppaus geenien tarkasteluun. Aie erikoistua luusairauksiin antoi Sykesille valmiuksia DNA:n eristämiseen vanhasta luuaineksesta hänen myöhemmissä tutkimuksissaan ihmis-populaatioiden alkuperästä ja sukulaisuuksista.

Sykes itse kertoi kokeneensa eräänlaisen ”Newtonin omenan osuman”, joka ohjasi hänet sille tutkimussaralle, jolla hän teki suurimmat työnsä, ja saavutti maineensa. Tämä tapahtui keskellä Tyyntämerta, Rarotongan syrjäisellä saarella. Sykes oli vuonna 1991 saarella lyhyeksi aikomallaan vierailulla, kun odottamaton sattuma muutti tehdyt suunnitelmat. Antaa hänen itsensä kertoa:

”Vuokrasin pienen moottoripyörän”, muisteli professori Sykes, ”läpäisin ajokokeen, joka koostui viidenkymmenen metrin ajomatkasta,  -ja takaisin poliisiasemalle. Sain ajokortin ja lähdin, -suoraan kohti palmua. Mursin olkapääni. ”

Olkaluunmurtuma pidensi Sykesin oleskelua Rarotongalla, paikallisessa sairaalassa. Siellä hänellä oli aikaa katsella potilashuoneen ikkunasta palmujen läpi pilkottavaa merta, joka ulottui Uudestaseelannista Amerikkoihin, pienten saarten täplittämänä. Mistä nämä ihmiset ovat tulleet näille saarille, oli Sykes ajatellut.

”Joten seuraavan kerran kun menin Rarotongan sairaalaan tarkistuttamaan olkaani, kerroin että olin geneetikko. En tiedä kuinka onnistuin suostuttelemaan sairaalan antamaan minulle verensokerikokeista jäljelle jääneet 35 verinäytettä. Varastoin näytteet hotellin jääkaappiin, ja kun olkapääni parani – minusta tuntui että se tapahtui liiankin nopeasti – vein arvokkaat pienet veriputket Australiaan, jossa tulli melkein takavarikoi ne, ja sieltä Englantiin ja laboratoriooni. ”

Sykes oli jo aloittanut Englannissa, Oxfordin yliopistossa, solun tuman ulkopuolella, mitokondrioissa, olevan DNA:n tarkastelun. Yksilön ominaisuudet määräytyvät tumassa olevan DNA:n kautta, ja tämä perimäaines tulee yksilön molemmilta vanhemmilta, puolet ja puolet. Mitokondrioiden mtDNA tulee vain äidiltä, eikä koe muutosta jokaisessa hedelmöitymisessä. Sen tarkastelu antaa siten mahdollisuuden kurkistaa kauemmas menneisyyteen. Jokaisessa solussa on noin 1000 mitokondrioita, joten tutkittavan säilymisestä on toiveita.

DNA:ta on onnistuttu eristämään jopa kymmeniätuhansia vuosia vanhoista näytteistä, useimmiten luista. Nyt Sykesillä on käsiteltävänä aineisto, jonka sairaalahenkilökunta oli ottanut elävistä ihmisistä. Hän ryhtyi tunnistamaan ja sekvensoimaan näytteitä, etsien vastausta kysymykseen, mistä Rarotonga ja Cookin saaret, joihin se kuului, olivat saaneet asukkaansa. Sykesin oli vielä palattava Rarotongalle keräämään lisää aineistoa: 500 näytettä usealta saarelta, missä työssä häntä auttoivat tohtori George Koteka ja laborantti Peri Vaevae Parei. Sekvensoiminen ja vertailu saatiin tehtyä vuoden 1992 aikana: Tulokset osoittivat samankaltaisuutta Kiinan rannikolle ja Taiwanin saarelle.

Kielentutkijat olivat jo aiemmin tunnistaneet puhuttujen kielten ”sukupuun”: Austronesialaisen kieliperheen, jonka juuret ulottuvat Koillis-Kiinassa ennen nykyisiä han-kiinalaisia asuneeseen väestöön, jonka rippeitä elää yhä Taiwanilla ja Indokiinassa vuoristoheimoina. Kiinassa asuessaan tämä väestö on mahdollisesti keksinyt riisinviljelyn: Riisiä tarkoittavan sanan väitetään olevan austroneasialaisesta kielestä. Arkeologit näkevät myös esineellisten kulttuuripiirteiden virran Taiwanilta Filippiineille, ja Indonesiaan, ja itään aina Marquesas-saarille, joilta koko Tyynellemerelle. Kaikki kolme tieteenhaaraa tukevat siis samaa kokonaiskuvaa.

”Olin pysähtynyt saarella keskellä Tyynentämerta katsellen merelle riutan ulkopuolelle, ja palavan uteliaisuuden vallassa halusin löytää vastauksen kysymykseen … Se oli kysymys, joka johtui pelkästä uteliaisuudesta. Ja me löysimme vastauksen, selkeän ja yksiselitteisen, vain vähän yli kolmessa vuodessa. Saatuani selville kuinka lopullisesti mitokondrioiden DNA oli ratkaissut kysymyksen polynesialaisten alkuperästä, tunsin suurta luottamusta menetelmämme kelpoisuuteen ratkaista vielä vaikeampia kysymyksiä alueella paljon lähempänä kotia”, kirjoitti Brian Sykes myöhemmin Rarotongan-ajastaan.

Sykes jatkoi aloittamallaan tiellä kotona Englannissa. Hänen kaksi julkaisuaan,  ”Eevan seitsemän tytärtä”, The Seven Daughters of Eve (2001) ja ”Blood of the Isles” (2006), valaisivat kuvaa nykyenglantilaisten ja Euroopan nykyisten asukkaiden geneettisestä alkuperästä. Se ei ollut enää yhtä yksiselitteistä. Jälkimmäinen kirja Blood of Isles kertoo Englannin asutushistoriasta nykyväestöstä löytyvien geenien valossa. Sykes tunnistaa mesoliittisen komponentin, joka periytyy ensimmäisiltä jääkauden jälkeisiltä muuttajilta, alkuasuttajilta. Sitä merkittävämpi on neoliittisen kivikauden maahanmuuttajien geenistö, kirjoitti Sykes.

Eevan seitsemän tytärtä

Sykesin kirja antoi yleiseen kielenkäyttöön sanonnan seitsemästä eurooppalaisten naisten mtDNA-klaanista, joista meidän kaikkien esiäitimme pitäisi löytyä. Hän kannatti myös yleistävää sanontaa ”mitokondrio-Eevasta”, joka olisi meidän kaikkien -koko ihmiskunnan- esiäiti. Jälkitarkastelussa populaari käsitys nykybriteistä ”viikinkien, saksien ja kelttien” jälkeläisinä, jota Sykesin kirjan Blood of Isles USA:n painoksen nimikin, ”Saxons, Vikings and Celts: The Genetic Roots of Britain and Ireland ”, tukee, taitaa olla kovastikin harhateillä. Kirjan nimessä luotellut kansallisuudet sisältyvät kaikki myöhäisiin vähäisempiin migraatioihin.

  • Ison-Britannian ja Irlannin geneettinen koostumus on ylivoimaisesti se, mikä se on ollut neoliittisesta ajasta lähtien, ja hyvin suuressa määrin mesoliittisesta ajasta lähtien, erityisesti naispuolisilla linjoilla, eli ihmisillä, jotka aikanaan tunnistettaisiin brittiläisiksi keltteiksi (kulttuurisesti käsittäen) , mutta jota (geneettisesti) pitäisi kutsua sopivammin Cro-Magnoneiksi .
  • Manner-Euroopassa tämä sama cromagnonilainen geneettinen perintö muodosti baskit . ”Baskit” ja ”Celt” ovat kulttuurinimikkeitä, eivät geneettisiä.
  • Kelttien panos Keski-Euroopan, Britannian ja Irlannin geneettiseen kuvaan oli vähäistä; Suurin osa geneettisestä vaikutuksesta Britteinsaarille, jota olemme tottuneet ajattelemaan kelttiläisinä, tuli läntisestä Manner-Euroopasta, Atlantin rannikolta.
  • Piktit (Picts )eivät olleet erillinen ryhmä: geneettiseltä koostumukseltaan aiemmin piktiläiset alueet Scotlannissa eivät osoita mitään merkittäviä eroja muuhun Britanniaan verrattuna. Kaksi ”Pictland” -aluetta ovat Tayside ja Grampian.
  • Anglosaksien oletetaan toisinaan jättäneen merkittävän jäljen geneettiseen Englantiin, mutta Sykesin mukaan heidän vaikutuksensa oli alle 20 prosenttia, ainakin Etelä-Englannissa .
  • Myös ”viikingit” (tanskalaiset ja norjalaiset) antoivat  panoksensa Keski-, Pohjois- ja Itä-Englantiin – muinaisen Danelawin alueille. Orkneyn ja Shetlannin saarilla on erittäin voimakas skandinaavineen osuus, lähes 40 prosenttia. Naiset ja miehet eivät tässä erottaudu.
  • Normannien (Wilhelm Valloittajan mukana tulleiden) osuus oli erittäin pieni, suuruusluokkaa 2 prosenttia.
  • Roomalaisesta miehityksestä on vain harvoja jälkiä , melkein kaikki Etelä-Englannissa.

Sykes näki näistä myöhemmistä väestönlisäyksistä huolimatta Brittein saarten geneettisen koostumuksen pääosin sellaisena, kuin se oli jo neoliittisella ajalla: Koosteena ensimmäisistä mesoliittisista asukkaista  ja neoliittisen ajan uudisasukkaista, jotka tulivat meritse Iberiasta ja alunperin itäiseltä Välimereltä. Myöhemmät DNA-tutkimukset, tarkemmilla työkaluilla kuin Sykesin aikana käytettävissäolleet, ovat korostaneet neoliittisen kauden lopulla tulleen ns. beakerpeople-migraation (Suomeen vaikuttaneen nuorakeramiikan rinnakkaisilmiö) suurempaa vaikutusta, ja arvioineet anglosaksien vaikutuksen eteläisessä Englannissa Sykesin arviota suuremmaksi. Valtaosa briteistä silti pähkäilee, onko heillä ”viikinki-” vai ”keltti-” geenit. No, sattuuhan sitä. Suomalaisille kerrotaan vielä hassumpaakin.

MtDNA ja miehen Y-kromosomin YDNA tarjoavat tilaisuuden tarkastella asutushistoriaa ja väestöjen alkuperää. Nämä DNA:t eivät siis ole sitä geenistöä, joka ohjaa meidän kehittymistämme sellaisiksi yksilöiksi, joita meistä on tullut. Niitä tutkitaan ikäänkuin takapuoleen liimattuina postimerkkeinä, jotka muistuttavat siitä, mistä ilmansuunnasta esivanhemmamme ovat tulleet, Cookin-saarille, Englantiin tai vaikkapa Suomeen.

Erään sukunimikaimansa kehoituksesta Brian Sykes tutki löytämiensä Sykesien YDNA:ta l. isälinjoja. 70%:lla heistä havaittiin olevan yhteinen esi-isä mahdollisesti 1300-luvulla. Sykesin työpöydälle päätyi myös Alpeilta, Itävallan ja Italian rajalta, löytyneen jäämiehen näyte: Talvisella vaelluksellaan jäätikölle 5000 vuotta sitten menehtynyt mies kuului neoliittisiin eurooppalaisiin, siis maanviljelyksen mukana Anatoliasta tulleiden asuttajien jälkeläisiin. Sykes osallistui myös mm. Himalajan kuulun ”lumimiehen” oletettujen päänahkojen toteamiseen karhun osiksi. DNA ei kunnioita myyttejä.

Brian Sykes muotoili omansa aikansa väestöjen geneettiseen koostumukseen ja menneisyyteen liittyvää tutkimusta, ja vei sitä eteenpäin merkittävästi. Länsimaisessa tieteessä, jolle suunnan näyttivät Giordiano Bruno ja Galileo Galilei kapinoiden kirkkoa ja Aristoteleen perinnön sementoimista vastaan, ei kuitenkaan ole auktoriteetteja, -ainoastaan edelläkävijöitä. Ainoat johtotähdet ovat empiirinen tieto ja siihen tukeutuva looginen metodi. -Tämä on tehnyt länsimaisen tieteen suureksi, ja yhtenä tämän tien kulkijana kunnioitamme Bryan Sykesiä. 

1 Comment

  1. Pekka Kemppainen
    29.12.2020 14:36

    Sykesin myöhemmin erehdykseksi käsitetty näkemys, että neoliittisen ja varhaismetallikauden taittuessa Britanniaan mantereelta tullut ”beaker people” invaasio l. kellopikarikulttuuri ja historiallisesti tunnettu anglosaksien maihinnousu vakuttivat vain vähän nykybrittien genomiin liittynee siihen, että Sykesin tehdessä tutkimuksiaan silloisilla työkaluilla ei tarkkuus riittänyt: Eurooppalaisperäiset anglosaksit ja Saksan & Puolan alueelta tulleet kellopikarikulttuurin puolinomadit eivät alunperinkään poikenneet kovin paljon Britannian neoliittisista asukkaista.

    Haploryhmien alaryhmiä, joiden kautta em. eroavaisuus nähdään, ei silloin vielä tavoitettu karkeammassa tarkastelussa. Näin olen asian käsittänyt. Jos jollakin on parempaa tietoa, kommentoida saa.

    Kellopikarikulttuuri liittyy Keski-Aasian suunnasta aluperin tulleeseen indoeurooppalaiseen invaasioon, joka sekin toi eurooppalaisia geenejä takaisin: Lähtöalue eteläinen Ural ja Kaspian-Aralin aavikot oli asutettu jääkauden jälkeen Euroopasta. Tutkijoita, jotka eivät tätä muista, on hämmentänyt mm. eräs mesoliittinen YDNA-näyte Äänisen seudulta, joka edustaa indoeurooppalaisiin liitettyä haploryhmää. Se oli Suomen itäpuolella jo ennenkuin indoeurooppalaisuus-ilmiö muodostui aroalueella.

    Jätin moittimatta Sykesiä hänen Oxford-ancestor-projektistaan, joka tuli tukeneeksi iänikuista hölynpölyä briteistä ”keltteinä ja viikinkeinä”.

    Eurooppalaiset ovat geneettisesti sekoitus jääkauden paleoeurooppalaisista, joiden 100% jälkeläisiä olivat Euroopan mesoliittisen kauden asukkaat. Maanviljely toi pääasiassa Balkanin kautta Lähi-Idän väkeä, joilla on ns. maanviljelijägeenit. Tämä sekoitus ulottui myös indoeurooppalaisten nomadien ilmaantumis-alueelle Uralin, Kaspian ja Aralin välille. Tätä eivät erään Naturen artikkelin simppelit lukijat muista.

    Ruotsissa yritettiin pitkään kiistä väestön vaihtuminen maanviljelyn tullessa: #Viikinkinatsihybris. -Mutta ymmärsivät, vasta murskaavien tosiasioiden edessä. Motalan mesoliittinen geeninäyte tuo Ruotsin alkuasuttajat lähemmäs nykysuomalaisia, kuin nykyruotsalaisia, mutta en pidätä hengitystäni odotellessa tämän seikan tajuamista. (Koskee myös Suomen tiedeyhteisöä.)

    Äskettäin on hypetetty ”Yamna people”-ilmiötä, so. Itä-Ukrainan – Etelä-UraIIn Jamnaja-kulttuurin nomadien vaikutusta eurooppalaiseen geenipooliin. Kuten edellä totesin, Jamnaja kuten muutkin indoeurooppalaiset ilmiöt olivat muodostuneet Euroopasta itään muuttaneen väestön keskuudessa aroseudulla. Tätä ilmiötä on parhaiten ymmärtänyt Kalifornian valtionyliopiston arkeologian professori Marija Gimbutas, jonka jo hieman vanha työ kaipaa vain vähäisiä tarkistuksia. Gimbutas on muuten ainoa 1900-luvun tutkija, jonka työ ei kaadu nykyisten geenimenetelmien tulosten takia. Gimbutas ennakoi senkin, mitä nykyisin usein kieltädytään tajuamasta: Eurooppaan kohdistui kuutisentuhatta vuotta sitten invaasio, joka nykyisten geenientutkimis-menetelmien tulosten mukaan hävitti suurimman osan Euroopassa esiintyneistä YDNA:n haploryhmistä (isälinjoista) mutta tuho ei vaikuttanut mtDNA:n haploryhmiin (äitilinjoihin). Tämä on Suomessakin ilmestyneissä artikkeleissa nimetty ”arvoitukseksi”. Gimbutas kuvaili kuitenkin kyseisen ilmiön jo viime vuosisadalla, arkeologina näkemiensä asioiden perusteella: Indoeurooppalaisten nomadien tunkiessa länteen Euroopan väestömäärä romahti 1/20-osaan, kaupungit tyhjenivät, kulttuuritaso romahti ja puhuttu kieli vaihtui indoeurooppalaiseen. Tutkija on siis kuvannut jo vuosikymmeniä sitten asian, jota meidän ei haluta tajuavan, ja siitä vaietaan.

    Kuvaa menneisyydestä säädellään ja vartioidaan tarkkaan, mutta menneusyys pitää ymmärtää ettei se toistu.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to top