Christchurch:n opetus: Epäsymmetristä terrorismia ei ole

Tätä kirjoitettaessa Uuden Seelannin Christchurchin terroriteon uhreista on menehtynyt viitisenkymmentä, ja Suomessa juoksee vapaana väkivaltarikoksesta epäilty, joka suomalaisen median kertoman mukaan on kotimaassaan kuulunut järjestöön, joka on tehnyt väkivaltaisia hyökkäyksiä sunni-muslimien moskeijoihin. Mitä tämänpäiväinen kertoo meidän ajastamme, sitä tarkastelemme nyt.

  • Li Andersson: Uudessa-Selannissa tapahtunut äärioikeistolainen terrori-isku on todella hirvittävä, syvä osanottoni omaisille. Isku on järkyttävä ja pelottava esimerkki siitä, mihin vihanlietsonta ja ihmisten vastakkainasettelu pahimmillaan voi johtaa.
  • Jussi Halla-aho: Merkillepantavaa: lehtien mukaan on tapahtunut terrori-isku, joka ei ole yksittäistapaus eikä liity mielenterveyteen tai syrjäytymiseen. Myös yhteyksiä ja kytköksiä löytyy maailman toiselle puolelle asti.

Poliitikot ottavat kantaa, ja sehän on heidän duuninsa. Terroriteot herättävät meissä järkytystä, ja odotamme luottamiemme poliittisten toimijoiden jakavan tunteemme, ja ilmaisevan puolestamme tuomion ja vastalauseen väkivallalle. Jokin soraääni, nuottivirhe tai riitasointu jää kuitenkin kiertämään korvaan, ja jättää meille hämmennyksen ja epävarmuuden.

En epäile Jussi Halla-ahon enkä Li Anderssonin myötäsurun aitoutta, mutta kiinnitän huomion heidän tarkastelukulmiinsa. Kumpikin on oikeassa, jos faktoja katsotaan, mutta heidän näkemyksensä jää jotenkin vajaaksi, ikäänkuin he olisivat liian syvällä poteroissaan, eivätkä näkisi kokonaisuutta. Andersson kirjoittaa: ”… mihin vihanlietsonta ja ihmisten vastakkainasettelu pahimmillaan voi johtaa.”

Jatkamme hänen avauksestaan: Viha on tunnetila, jonka aiheuttaa loukatuksitulemisen kokemus, tai muu henkilöä syvästi vahingoittava asia. Viha voi myös syntyä sijaiselämyksestä, tiedosta tai luulosta että jotakuta muuta on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti ja hänelle on aiheutettu vahinkoa. Joukkoviestintä tarjoaakin, valitettavasti, hyvän välineen simuloida vihaa aiheuttavia asioita, -jopa perättömiin uutisiin vedoten.

Kollektiivisesta vihasta meillä on esimerkkejä, -kun nyt moskeijat ovat muutenkin puheena- erityisesti Lähi-Idästä, jossa Christchurchin tragedian kaltaiset tapahtumat ovat toistuneet liiankin usein shia- ja sunni-lahkojen välillä. Maailmaa järkyttänyt Uuden Seelannin tapahtuma ei olisi suurikaan uutinen Irakissa, Pakistanissa tai Afganistanissa, joissa väärään suuntaukseen kuuluva tai liian liberaalia islamin-tulkintaa edustanut saarnaaja ja hänen rukoushuoneensa ei ole koskaan täysin turvassa.

Vuosikymmeniä kauhistelimme näitä hirvittävyyksiä uutisista, -turvallisesti tuhansien kilometrien päässä sieltä missä viha on sokaissut ja veri virtaa. Tänään tämä raadollisempi todellisuus on tullut sivistysmaihin. Syksyllä 1915 se löysi tiensä Bataclanin rock-klubiin Pariisissa, tänään Christchurchiin Uudessa Seelannissa. Onko se samaa vihaa, vai onko vihaa lainkaan useaa lajia? Ihmismielen tutkijoiden mielestä ei ole. Miksi emme siis uskoisi heitä?

Anderssonin ajatusta jatkaen: Vihanlietsonta ja vastakkainasettelu ei ”voi johtaa”, vaan se aina ja väistämättä johtaa hirvittäviin tekoihin. Kysymys on vain siitä, palaako sytyslanka loppuun asti. Li jättää huomiotta kuitenkin yhden tärkeän tason tarkastelussaan: Vihan lähde ei ole vain verbaalinen, sanoin ilmaistu ja piilovaikutukselle vastustuskyvyttömille ujutettu viholliskuva ja simuloitu katkeruus. Vihan lietsojilla voi olla myös tosiasioita arsenaalissaan. Turkulaisena poliitikkona Andersson tietää, että voi olla tapahtumia jotka aiheuttavat kokonaiseen ihmisryhmään kohdistunutta pelkoa, välttelyä ja epäluottamusta, -ja vihaa, mutta tarkoituksemme ei ole moittia Anderssonia ajatusharhaumasta, johon kaikki syyllistyvät.

Etniset konfliktit, josta Christchurchissakin on kysymys vaikka uskonnosta puhutaan, ovat erittäin vaikeita -ellei mahdottomia- hallita, sillä niissä kaksi osapuolta ruokkii toistensa vihaa. Yhden syyllistämisellä vain rohkaistaan toista, ja kierre jatkuu. Politiikan tasolla näemme etnisuskonnolliselle vihanpidolle paralleelin ilmiön: (Ääri)oikeiston ja (ääri)vasemmiston ikiaikaisen vihaamisen, jota sitäkin ylläpidetään molemminpuolisella huolenpidolla. Tägäänkin tähän #Anderssonin.

Syventääkseni vihan tarkastelua, lainaan allekirjoittaneelle poliittisessa vastaleirissä, ja syvällä sielläkin, toiminutta neuvostokirjailijaa ja -propagandistia, joka oli itsekin elänyt ”Suuren Terrorin” vuodet, -syyllisten joukossa vaieten. Konstantin Simonov, tuo stalinismin elävä museo, kelpasi TV-ruudun propaganda-kasvoksi vielä 1970-luvulla, brezneviläisen pysähtyneisyyden lukitessa Neuvostoliiton tuhon tielle, mutta johdon ollessa kyvytön sitä näkemään.

Neukkujen kunnia-eläkeläinen haettiin toisinaan TV-studioon, kun ”imperialistit” tms. olivat taas tehneet pahojaan jossain päin maailmaa. Vanha stallari puhui niinkuin puhua piti, kertoi katsojille että ”neuvostokansa tuomitsee tämänkin vääryyden”. -En nyt puutu siihen, että kansa kuuli vääryydestä ensimmäistä kertaa samalla, kun kuuli tuomitsevansa sen. Simonov katsoi kameran linssin kautta neuvostokatsojien sydämeen, silmät kertoivat tuskasta ja myötätunnosta (aidosta), ja sitten aina samat sanat: ”Kansalaiset, vierasta kärsimystä ei ole!”

Ne, jotka olivat tilanneet vanhalta kirjailijalta tämänkin nyyhkyspektaakkelin, lukivat viestin oman matalan tajuntansa mukaan: Siinä meidän (ja Stalinin) vanha syöttiläs kertoo kansalle, että sen on myötäelettävä vietnamilaisten, angolalaisten, mosambikilaisten, kongolaisten, etc. tuskat, -kuten meidän politiikkaamme sopiikin. Itse tulkitsin kirjailijan katseen toisin: Hän eli itse omaa tuskaansa, sitä että oli vaiennut ja pitänyt muiden kärsimystä vieraana.

Tänään meille on muodostumassa Li Anderssonin mainitsema ”vastakkaisuus”: Toiset nyyhkivät Christchurchin uhreja, toiset Bataclanin disco-iskun, Berliinin rekka-iskun ja Turun ”puukotusten”. Yhteistä surua ei ole, yhteistä kieltä ei ole.

Miksi meidän pitäisi näin rujouttaa maailmankuvamme? Simonov kävi jo siellä henkisessä helvetissä meidän puolestamme. Jussi Halla-ahon kysymyksenasettelu, miksi toiset teot ovat #yksittäistapauksia, eivätkä liity uskontoon yms., on hyvin aiheellinen. Jussia risoo eräs tapaus takavuosilta, kun outo väkivallantekijä Norjassa oli lainannut hänen(kin) kirjoittamaansa copy-paste-manifestiinsa, kirjoittajaa toki mainitsematta, mutta Jussi sai kuraa päälleen. Kritiikin kärki kohdistuukin kaksoisnormitukseen ja valikoivaan ”tuomitsemiseen”.

Poliittinen, kuten uskonnollinenkin, väkivalta on yleensä ilmiö, jolla jokin valtapeliä pelaava taho toteuttaa omia päämääriään, ja juoksuttaa hallittaviaan toistensa kimpussa. Vanhoilla roomalaisilla oli joku slogankin tästä? Divide ei impera. -Pitäkää mielessä.

Onneksemme voimme todeta, ettei kumpikaan edellä siteeratuista twiittaajista ole syyllistynyt moiseen: Keinotekoisen konfrontaation lietsomiseen. Olemme kuitenkin saaneet nähdä Suomessakin määrätietoisia yrityksiä usuttaa ”ääriryhmät” toistensa kimppuun, ja järjestää tilanteita, joissa nämä sattuvat yht’aikaa samalle kadunpätkälle. Onneksemme nämä tilanteet on (toistaiseksi) onnistuttu preventoimaan, mutta toimijat, kulisseissa ja kabineiteissä piileskelevät hämärämiehet (tai mies/nais-oletetut), ovat yhä ääriryhmäscenessä, ja saattavat yrittää jotain outoa poliittisen tilanteen kuumentamiseksi, -jos heiltä sellaista joku tilaa.

On hienoa, että edellä siteeraamamme ovat järkeviä ja harkitsevia, ja ymmärtävät vihanlietsonnan ja vastakkainasettelun vaarallisuuden.

Kiitän lukijaa ajankäytöstä.

Mielipidekirjoitus

1 Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Scroll to top