Järki jättää: KUNINGAS LEAR

Kansallisteatterin Helsingin Vallilassa esitettävä William Shakespearen Lear-näytelmä on Shakespearen näytelmien tapaa tämäkin: ylipitkä-liekkö ylivoimaselle mestarille maksettiin sanojen määrän mukaan. Koska en usko, että kukaan aikalaisista ymmärsi, että näitä esitetään vielä viiden sadan vuoden kuluttuakin, kuka ties tuhannen.

DEMENTIA REPII MIELEN KAPPALEIKSI

Kunigas Lear joutuu muistisairauden uhriksi. Fyysiset vakavat sairaudet ovat tietenkin myös karmaisevia kokemuksia uhreilleen ja samoin heidän läheisilleen. Ja vielä sata vuotta sitten, saatikka aiemmin ei muita lievennyksiä ollut kuin viina jota esimerkiksi uskossa olevat, varsinkaan naiset eivät suostuneet ottamaan. Mutta dementia on henkisen ruumiimme rikkirepimistä, vaikka elämme. Kuningas Lear muuttuu koko ajan harhaisemmaksi niin kuin kävi vaikkappa erään aikaisemman naapurustoni ison lapsiperheen äidille. Hän oli ollut uskossa jo 15 vuotiaasta ja dementia iski raatelevat kyntensä hänen mieleensä, kun hän oli fyysisesti erittäin terve 70 v. Tuo ihminen joka ei koskaan ollut kiroillut, eikä tietenkaan nauttinut alkoholia, ei tupakoinut sanoi aikuisille lapsilleen haluavansa aloittaa tupakoinnin ”koska se näyttää niin itsevarmalta” ja hän halusi myös maistaa viinaryyppyjä,” koska humalaisilla näyttää olevan hauskaa”. Eniten hänen lapsiaan kyllä kauhistutti ja väliin naurattikin, kun äidiltä kysyi, että ”miten voit?” niin tämä saattoi vastata, että”vittuako sulle kuuluu” tai, että ”painu helvettiin siitä turhia kyselemästä”. Sanalla sanoen dementia vie pahimmillaan kaiken, eikä tuo tilalle mitään,ei ainakaan hyvää.

KAITUE FORSSELLIN MANTTELINPERIJÄ

Yhtä sykähdyttävää kuin oli useimmiten katsoa sodanjälkeisen aikamme, jo poisnukkuneen suurimman teatteridiivamme Kyllikki Forssellin roolitoöitä niin Katariina Kaitueen Lear-tulkinta oli mykistävä. Tuli tunne, että minä ”saan” nauttia tästä, enkä siis ole töissä täällä.

Kaikueella on kaikki todellisen diivan otteet näyttämöllä: hän on huippuammattilainen, hänen äänensä on sellainen että, kun sen on kerran kuullut niin sen tunnistaa aina milloin ja missä tahansa-Kaitueen äidillä, näyttelijä Liisa-Maija Laaksosella oli myöskin hyvin persoonallinen ääni-. Kaitue on muutoinkin jumalten suosikki, koska on saanut ikääntyäkin kovin armollisesti ja on erinomaisessa fyysisessä kunnossa-sen näki hänen tanssissaan. On sääli, että häntä on nähty niin vähän valkokankaalla sellaisissa elokuvissa jotka ovat saaneet suuret yleisöt liikkeelle. Mutta Kaitue kuuluukin mielestäni näyttämölle.

VÄHÄSTÄ TAIOTTIIN PALJON

Kun esitys alkoi ajattelin, että taas näitä minimalistisia lavastuksia -ja pitkät- sitä mitä näyttämöllä näytti olevan käytettiin aivan varmasti se mitä irti lähti. Valot, musiikki ja liike mihin näyttelijät ja varsinkinkin Lear ryhtyi oli oikeasti ilo silmälle Lämpimät onnittelut katsojien yllättämisestä niin ohjaajalle, valo- ja äänimestareille, koko poppoolle. Jäin kuitenkin miettimään, että minkälainen olisi ollut vaihtoehto jos, vaikka lavastus olisi ollut 1600-luvun mukainen, samoin puvustus ja valaistus kynttilöillä. No,sitä olemme nähneet ja näin on hyvä.

Vallanhimosta, rakkaudettomuudesta ”hiipivästä hulluudesta” on Lear koottu. William Shakespeare oli ilmeisen terävänäköinen, luultavimmin halveksi hovia ja nuoli sitä suhdanteista riippuen. Oli kansan tuntojen tulkki ja kirjoitti siitä mistä muut eivät kai rohjenneet edes puhua. Kansallisteatterin Lear on katsomisen arvoinen taideteos. Vaikka Kaitue on osassaan säkenöivä niin jäin miettimään -vaikka ei se ”tahtia haitannut” miksi Lear oli nainen, vaikka Shakespearin Lear oli mies ja miksi kuninkaan tyttäret olivatkin Kansallisteatterin Vallilan lavalla poikia? Ehkä tasa-arvon nimissä? Ja vielä! Lear ei ole leppoisaa kesäteatteria vaan se on vähän niin kuin heviä mutta ei se teatteriopintoja vaadi, sen se kuitenkin vaatii, että katsojana keskittyy ja se taas palkitsee, koska silloin se antaa enemmän.

Seppo Huhta

Artikkelikuvassa Katariina Kaitue. Kuva: Kansallisteatteri / Stefan Bremer.