Julmuus on toisille toinen luonto

Huom !,Huom ! Huom!
Haluan uskoa niin, että ”uusperheistä” suurin osa on onnellisia mutta Ingmar Bergmannin omaan lapsuuteen ja nuoruuteen perustuva Helsingin kaupunginteatterin Fanny ja Alexander on päinvastainen esimerkki, eli osoitus siitä kuinka uusperheessä kaikki voi olla yhtä helvettiä ja ennen kaikkea lapset kärsivät suunnattomasti.

KANSAINVÄLISTÄ TASOA

Ohjaaja Paavo Westerberg on saanut ”homman” toimimaan. Tuo versio kestäisi ihan millä lavalla tahansa. Henkilökohtaisesti, kun on saanut nauttia teatteriesityksistä esimerkiksi Ruotsissa, Lontoossa ja Broadwayllä, niin pystypäin voisi Westerberg ”väkensä” viedä myös kansainvälisille areenoille.

Ja niin on Helsingin kaupunginteatteri toteuttanut -pitkänpuoleisen versionsa- Bergmannin ja hänen siskonsa porvariskodin raa´asta arjesta näyttävästi ja läpitunkevasti -niin kuin pitääkin. Tuli melkein tunne, että pitääkö mennä ojentaan tuota ”jumalan miehen” irvikuvaa pahaa piispaa.

Totta on, että Bargmannin sisarukset olivat tapahtuma aikaan 10 vuoden kahta puolta ja elettiin 1930 -lukua niin heidän ”isäpuolensa”, äidin uusi aviomies-piispa oli itsestään Perkeleestä. Onhan näitä perhetyranneja edelleenkin, mutta etenkin noihin aikoihin – tosiasiallisesti laiskat ja myös sadistiset – isähahmot pitivät ylimpänä ohjenuoranaan lasten kasvatuksessa ja valitettavasti vieläkin elävää neuvoa : ”Joka lastaan vihaa se vitsaa säästää.” Ja pitkät, tosiasiassa kysymys on ollut ja on yksinkertaisesti laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä lapsia kohtaan.

HIENOJA TAIDONNÄYTTEITÄ

Ohjauksen lisäksi ja ohella silmä kiinnittyi upeaan lavastukseen ja myös upeisiin lavasteisiin, jotka veivät katsojan tunnelmasta toiseen. Kuin kiertoajelulle ilosta myötätuntoon, inhoon ja vähän hekumaankin.

Valaistus, sitä on Suomen nykyteatterissa tässäkin tapauksessa kiitettävä. Kyllä sen huomaa, että meillä on jo 80-luvulta opettu valojen käyttöä. Tekeminen on opittu niin että se ei ole vain ammattitaitoista, vaan se on oma taiteenlajinsa.

Fanny-Elena Leevelle olisi ehkä voinut antaa enemmän tilaa, kun taas Olavi Uusivirran Alexander vaikutti välillä kärsivän enemmän, kuin roolihahmonsa mutta kyllä se kokonaisuus ”plussan puolelle” meni hänelläkin.

Roolihahmojen samanikäisyys tuo mieleen kaksoset. Minulla on -tyttö ja poika- ja sisarusten keskinäisen läheisyyden Leeve ja Uusitalo ovat tavoittaneet.

Emilie äitiä upeasti näyttelevä Anna-Maija Tuokko on varmaankin ajasta aikaan hyvin tyypillinen uusperheen äiti, jolla ei ole sananvaltaa edes omiin lapsiinsa. Äiti, joka kärsii kolmantena, kun piispa Edward Vergeleiusta tuota psykopaattia näyttelevä Eero Aho riehuu näyttämöllä ja tuhoaa kaiken elämänilon ympäriltään. Nykyään tuota roolihahmoa sanottaisiin patologiseksi narsistiksi. Ja heitähän ei voi parantaa. Aholle ilmeisesti sopivat tuontapaiset roolit ja ”tosiTV:t.” Muistan hänen arvionsa a-studiossa, kun hän kertoi näkemyksiään ohjaaja Aku Louhimiehestä. Mutta oli kuinka tahansa niin hän kyllä osasi olla häijyyden huipentuma.

Bergman on tuonut-ainakin puolidokumentaarisessa -tekstissään loistavasti esiin vanhan sananlaskun karmeimmillaan: ”mitä suurempi herra sitä suurempi sika.”

Kokonaisuus oli upeaa teatteria. Helsingin kaupunginteatterin Fanny ja Alexander on tosissaan tuhti annos hengeravintoa, jonka voisi nauttia uudestaan – mutta jos ei nyt kuitenkaan aivan heti tuli niin kylläinen olo.

Seppo Huhta

Artikkelikuva: Helsingin Kaupunginteatteri – Fanny ja Alexander – Kuvassa Anna-Maija Tuokko – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to top