Kalevalan-päivänä: Kuinka paljossa olemme kotoisin idän ”laulumailta”?

Kalevalan laulumaat, joilta Lönnrot aikalaisineen keräsi suomalaisten kansallisen identiteetin heräämiseenkin ratkaisevasti vaikuttaneet kansanperinteen sirpaleet, ovat aiheesta mielletty Suomen heimon erääksi syntysijaksi. Nyt kielitieteessä ajankohtaiset hypoteesit sijoittavat jopa suomenkielen ja saamenkielen ilmaantumisen Laatokan ja Äänisen seuduille, ellei jopa niiden takaisille maille. Jokin osa meistä on ilmeisesti sieltä? Tarkastelimme.

Otsikkokuvassa suomalaisen naisen juhla-asu Inkerinmaalta venäläisten tutkijoiden 1700- ja 1800-lukujen taitteessa teettämässä kuvataulusarjassa.  ”Finninnen in Festkleidung, Femme Finnoise  dans son habit de fetes”, otsikoi taulut painanut leipzigiläinen kirjankustantaja.  Puvut ovat lähempänä nykyisten mordvalaisten ja udmurttien kansallispukuja, ja rautakauden ja varhaiskeskiajan arkeologisista löydöistä rekontsruoituja muinaispukuja, kuin suomalaisia kansallispukuja. Kuvan taustalla on Pauli Rahkosen kartta kielioloista pronssikaudella. Tuota ajankohtaa emme voi sivuuttaa aiheesta spekuloidessamme.

Rahkosen tutkimukset koskivat paikannimiä Suomessa ja lähialueilla, Moskovaan asti. Nykyisiin karttoihinkin asti säilyneet vesireitteihin liittyvät sanueet osoittavat Laatokan ja Äänisen eteläpuolella puhutun kielimuodon läsnäolon Suomessa, Pohjanlahtea myöten. Mikä osuus näiden seutujen kadonneilla sukukansoillamme on ollut suomalaisuuden ilmaantumiseen, on nyt pohdinnan aihe.

Kulttuuripiiri so. kanssakäymisen ympäristö, jossa suomalaisuus muotoutui, ei ennen nykyisiä valtiollisia rajoja rajoittunut nykyisen Suomen alueeseen, vaan ulottui enimmillään Skandinaviasta Uralille. Tässä ”murre-Suomi”, niiden pitäjien kartta, joista on otettu talteen suomenkielen murrenäytteitä:

Vermlannin suomalaiset, murreryhmä 7i Ver, on kartan ulkopuolella. Ruotsinkieliset alueet Suomessa on aivan turhaan mustattu, -niiltä on vähintään suomenkielistä paikannimi-aineistoa ajalta ennen ruotsinkieltä. Otsikkokuvan kansanpuvut ovat murrealueelta 8b.

Kartta esittää siis suomenkielen murteiden puhuma-alueita, jotka Inkerinmaalla lomittuivat paikallisten sukukielten, vatjan ja inkerin l. ishoran kanssa. Millaiset olivat kieliolot suomen ja saamen ilmaantuessa Suomeen ja lähialueille, siitä Pauli Rahkosen kartta:

Moskova on merkitty kiintopisteeksi värillä. Ehkäpä junttimaiselta kuullostavan ”Volgan mutkan” sijasta tulisikin puhua Moskovasta suomalaisten alkukotina? Kartta näyttää suomelle lähisukuisten kielten puhuma-alueita varhaismetallikausina. Sinisellä korostetut kielialueet:

  • Proto-Saami, Para-Saami: Saamelaiskielten varhais-vaiheita.
  • Archaic Uralic: Jokin uralilainen kieli, vanhempaa kantaa alueella.
  • North Meryan: Pohjois-Merja, kadonnut kieli, slaavilaistunut.
  • Meryan: Merja, kadonnut kieli, slaavilaistunut.
  • Metschera: Kadonnut kieli, mahdollisesti vaikuttanut misääri-tataareihin samalla alueella.
  • East Chudian: Itä-Tsuudi, kadonnut kieli, slaavilaistunut.
  • West-Chudian: Länsi-Tsuudi, kadonnut kieli, slaavilaistunut.
  • Finnic: Itämerensuomi, myöhemmät suomi, liivi, viro, vatja, inkeri, vepsä, karjalais-kielet.

Keskus-periferia-tarkastelussa nykyisin suomea ja viroa puhuvat alueet olivat vielä runsaat kolme tuhatta vuotta sitten kielialueensa vaikutteita vastaanottavaa laitaa, merjalais-seutujen ja Keski-Volgan dominoidessa. Näkemys, että koko suomalais-ugrilainen kieliryhmä on tullut em. keskuksesta, on siis hyvin perusteltu.

Merjalais-seuduilta t. Moskovan lähistöltä pohjoiseen ja länteen ulottuvasta kulttuurivaikutuksesta kertovat Rahkosen löytämät uht-, (v)uoht-, oht-, veks-, viiks-, vääks-  sanueet, joita riittää pitkälle Suomen alueelle. On eri näkemyksiä siitä, miten keskivolgalainen impulssi on voinut säätää kieliloja tarkastellulla alueella:

  • Vähittäisen leviämisen teoria: SU-kielimuoto on edennyt askel kerrallaan keskuksesta (Keski-Volga, Moskovan seutu) länteen ja pohjoiseen. Seuraava alue on vaihtanut kieltään vasta edellisen ”suomalaistuttua”.
  • Lingua Franca -vaihtoehto: SU- tai uralilainen kieli on saavuttanut Koillis-Euroopan kaupankäyntiverkoston yleiskielen aseman, so. ollut (liikkuvien) kauppiaiden ja (paikallaan-pysyvien) asiakkaiden välisen kommunikaation kieli. Yleiskieli (LFr.) on edennyt ”ylhäältä alas”:
    • Yhteisöjen ja kaukokauppiaiden välisen kommunikaation kieli.
    • (Paikallisten) yhteisöjen välisessä viestinnässä käytetty kieli.
    • Toiskielisten asettuessa kyliin, kylän erikielisten asukkaiden välisten keskustelujen kieli.
    • Seka-avioliittojen yleistyessä yleiskieli (LFr.) oli yhä useammin kotikieli, ja seuraavan sukupolven puhekieli.
    • Tarkasteltujen alueiden slaavilaistuminen lienee tapahtunut myöhemmin edellä kuvatulla tavalla, joten voimme pitää sitä hyvänä vaihtoehtona.
  • Tarkennettu Lingua Franca -teoria: SU- tai U-kieli ei tullut mistään erityisestä yhteisöstä, vaan muodostui swahilin ja pidkinin tapaan kaupankäynnin verkostossa.
  • Laajan kielivyöhykkeen malli: Fennoskandian ja Uralin välillä on puhuttu toisilleen hyvin läheisiä kieliä, ja uudet #päivitykset Keski-Volgan tai Uralin keskuksista peittävät tutkijoilta vanhemman kielen t. murteen.

Rahkosen löytämien vesireitti-nimitysten äänteellinen vaihtelu kertoo joko useasta ajallisesti peräkkäisestä kieli-impulssista, tai mukautumisesta paikallisiin foneettisiin oloihin, -tai sitten molemmista. Kielihistoriallisen harharetken jälkeen meille jää kuva Moskovasta Pohjanlahdelle (ainakin) ulottuvasta vyöhykkeestä, jota dominoi keskivolgalainen kulttuurivaikute useana perättäisenä aaltona.

Katsotaan uudelleen Inkerin emäntiä:

Estetiikka ja puvun yksityiskohdat ovat aivan eri maailmasta, kuin suomalaiset renesanssi-pukuun ja liivihameeseen perustuvat kansallispuvut: Ne ovatkin eri aikakaudelta. Ei kuitenkaan vanhimmalta kivikaudelta: Silloin pukueutuisimme kuin intiaanit.

Mikä voi olla kansanomaisen ”paremman puvun” sosiaalinen funktio:

  • Maalaisyhteisö voi vahvistaa identiteettiään pukeutumis-konservatismilla. Tämä vahvistuu, jos ryhmä on etninen vähemmistö.
  • Vaurastuessaan maalaiskylä-ihmiset voivat pyrkiä jäljittelemään säätyläisiä, -jos näitä ei koeta toisen etniteetin edustajiksi. Tällä tavalla renesanssi-puku pääsi monin paikoin Euroopassa kansanpuvuksi. Talonpoikaisto voi jäljitellä säätyläisiä vain reaaliajassa: Jäljittelyn kohde on aina vallitseva muoti, eikä tähän tunneta ainoatakaan poikkeusta.
  • Talonpoikaistolla on myös taipumus vahvistaa sosiaalista koheesioitaan, ja korostaa eroaan säätyläisiin. Kerran omaksutusta ei luovuta, vaikka se menee kaupungissa muodista.

Oikealla: Muromalaisen naisen puvun rekonstruktio, Natalia Gerasimova.

Slaavilaistumis-paineen alaiset mordvalaiset, marit ja udmurtit säilyttivät teolliseen aikaan asti esihistorialliselta ajalta periytyvän kansanpuvun, jolla on siis suora jatkuvuus arkeologisesti tutkittuihin esi-slaavilaisen kauden muinaispukuihin. Suomessa kansanpuku näyttää päivittyneen uudella ajalla, yleiseurooppalaisten trendien mukaiseksi.

Kartan nuolet, jotka kuvaavat kulttuuri-impulsseja ja mahdollisia väestön liikkeitä yli 3000 vuotta sitten, sopivat kuvaamaan myös tarkastelemiemme pukeutumismuodin ilmiöiden saapumista Moskovan-seudulta Suomenlahdelle.

Virolaisten tutkijoiden y.o. karttaan on siis helppo uskoa:  Suomensukuista kieltä ja kulttuuri-ilmiötä on tuhansia vuosia päivitetty professori Ari Siirilän käyttämän sanonnan mukaisesta Keski-Volgan innovaatiokeskuksesta, joka on dominoinut Jäämereltä ja Pohjois-Atlantilta Uralille ulottuvaa kulttuurivyöhykettä, jonka tuotetta on myös suomalaisuus ja suomenkieli.

Kartassa (alla) SU-kielinen pronssikauden kulttuuripiiri Volgalta Pohjanlahdelle.

Suomen historiallinen (kieli)alue, joka esitetään murre-kartassa (ylempänä), on vuosituhansia kuulunut jossakin vaiheessa suomalais-ugrilaiseksi kielialueeksi muodostuneeseen vyöhykkeeseen, jonka keskus ja on ollut keskisen Volgan ja Moskovan seuduilla. Tekniset, kulttuuriset ja kielelliset impulssit ovat pääsääntöisesti kulkeneet keskuksesta periferiaan, ja muodostaneet meistä sellaisia, kuin nyt olemme.

Lönnrot ja kansanrunouden kerääjät menivät silloisen Suomen Suuriruhtinaskunnan itärajan yli, silloin vielä suomen- ja karjalankielisille alueille. He ottivat talteen vanhat laulut ja värssyt, ja päättelivät aivan oikein että ne liittyvät suomalaisten kalevalaiseen menneisyyteen , -ja aikakauteen jolloin suomalaisuus sai muotonsa. 2000-luvun kielentutkijat ovat ottaneet vastaan venäläisten kollegojensa löydöt itämerensuomalaisista ja suomalaisugrilaisista paikannimistä, joita on yhä jäljellä aina Arkangeliin laskevan Viena-joen (Severnaja Dvina) varrelle asti.

Se ei olekaan jossain ”Volgan mutkassa” ollut piste (”Olet nyt tässä”), josta Suomen heimo on lähtöisin, eikä Kainuun ja Vienan korvet, vaan Keski-Volgalta Ruijaan ulottuva alue, jolla suomalaisuuden etnogenesis on tapahtunut. Yhden näkökulman tarjoaa moderni vanhoihin paikannimiin perustuva tarkastelu, toisen jo 200 vuotta sitten tehty runojen keräily. Arkeologia näyttää keskiseltä Volgalta, marien, mordvalaisten ja udmurttien äskeisiltä mailta, ulottuvat kulttuurivirrat ja esinejatkumot, jotka kattavat nykyiset suomensukuisten alueet ja vähän lisääkin.

Päivänsankariin Kalevalaan palataaksemme: Jo mainittiin edellä Viena (Severnaja Dvina), jonka seudun nykyiset asukkaat ovat osanneet jo joskus keskiajalla nimetä jokensa läntisten naapureidensa, nykyisessä Latviassa asuneiden suomensukuisten, asututusten keskellä virtaavan Dvinan (venäläinen nimi, latviaksi Daugava) mukaan. -Siellä sen nimi oli ja on Väinä. Viena-Väinä oli vahvasti läsnä siellä, missä Elias Lönnrot liikkui, eikä joen nimi ole ilman yhteyttä Kalevalan päähenkilöön Väinämöiseen. Tässä meille johtolanka, ja suomalaisen etnogenesiksen näyttämön rajat.

Miten Väinämöinen ja tietäjyys liittyvät suomenkieleen johtavan kehitysjatkumon nousuun prestiisikieleksi laajalla alueella Pohjois-Venäjää ja Fennoskandiaa, siitä myöhemmin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to top