Kivienheittely-sota vahingoitti tolkullisten puolueiden kykyä integroida ääriajattelijoitaan demokratian valtavirtaan

Todellisuus elikkä reaalimaailma asettuu harvoin mihinkään sapluunaan, ja äärimmäisiä kantoja edustavilla lienee tästä eniten kokemusta, muttei yksin heillä. Kas, kun tässä asiassa äärisuuntien vastustajat ovat opponenttiensa kanssa samassa veneessä, ja airot ovat kaikilta hukassa. Alkuvuodesta koimme kaksikin opettavaista näytöstä, miten poliittiset toimijat ovat taistelleet toisistaan kehittelemiään väärinkäsityksiä vastaan, luoden järjestyksen sijasta kaaosta. Asian ymmärtämiseksi taustoitan.

Yksilön poliittisen toiminnan takana on yleensä motiivi, -ja nyt puhumme siitä paremmasta vaihtoehdosta, emme hyödyn tavoittelijoista -mihin kategoriaan kuuluvat tunnistamme siitä että heidän puheensa muuttuvat kuulijoiden mukaan, ja tavoitteet noudattavat lehmäkauppojen logiikkaa. Rajoitan tarkastelun siis asiaansa sitoutuneisiin henkilöihin, joita heitäkin politiikasta löytyy.

Monitasoiset rakenteet ja tilanteet vaativat tietyn vaivannäön tullakseen ymmärretyiksi, joten usea turvautuu yksinkertaistettuun selitysmalliin, jollaisia radikaalit ääriasenteet yleensä ovat. ”Radikaali” on tässä käytettynä tarkoittamassa vastakohtaansa, sillä se on juonnettu latinan radius -sanasta (juuri), viitaten pyrkimykseen mennä kulloisenkin ongelman juurisyihin asti. Eihän kova metelöinti ja pinnallisten selitysten suosiminen ole sitä.

Meidän mielikuvaamme ”radikalismista” liittyy huutaminen, yksinkertaisiin sloganeihin tiivistyvä ja rajoittuva über-jyrkkä ikäänkuin ajattelu, ja väkivaltaisten keinojen sanallinen hyväksyminen. Kuinka kaukana tämä on todellisesti radikalismista, todettiin jo edellä.

No, vahinko on päässyt tapahtumaan, ja radikaalit ovat keskuudessamme. Heille pitää siis tehdä jotakin?

Toimiva ja hyvään pyrkivä tapa on integroida ”radikaalit” suurempaan ja enemmän jalat-maassa toimivaan joukkoon. Tämä on erinomainen metodi palauttaa radikalismiin viehtyneet reaalitodellisuuteen ja opettaa heille pragmatismia. Siksi olen katsonut hyvällä silmällä ääri-vinksahtaneiden mukaanottamista erilaisiin poliittisiin liikkeisiin, sekä oikealla että vasemmalla. Tässä sinänsä oikeaan suuntautuneessa toiminnassa on kuitenkin riskinsä, joita en neuvo aliarvioimaan.

Poliittinen toimija, joka aikoo opettaa radikaalinsa sisäsiisteiksi, ottaa riskejä. Joukossa on väistämättä kahdenlaisia ongelmatapauksia:

  • Kaootteja, jotka ovat arvaamattomia ja omien päähänpinttymiensa vietävissä.
  • Spekulantteja, jotka vain näyttelevät jotakin roolia. Hekin ovat arvaamattomia, toisista syistä joista myöhemmin.

Politiikan toimijalla, joka toiveajattelee saavansa radikaaleista muttereita koneistoonsa, on itsellään oltava pää selvänä ja parametrit kohdallaan. Tätä näkökohtaa on erikseen tarkasteltava Vasemmiston kohdalla, jolla osui Dellinger tuulettimeen.

Samat asetelmat radikaalisiipien suhteen ovat siis sekä oikealla ja vasemmalla, ja yksi yhteinen haittailmiö: Molempien jyrkän linjan osastot saattavat jumittua toistensa vastustamiseen, ja itsetarkoituksellisten spektaakkeleiden järjestämiseen.

Puoluekentän ulkopuolisilla toimijoilla tämä johtaa eräänlaisen reaalipolitiikan ulkopuolisen poliittisen alamaailman syntymiseen: Oikean laidan ”natsi-larppaajat” ja heidän vasemman reunan peilikuvansa kehittelevät keskinäisen skaban, joka ei vaikuta mihinkään ja jolla on poliittisesti vain show-arvo.

Ilmiön nimi on ääriryhmien varjomaailma.

Jokainen tapaus, jossa tolkullinen poliittinen puolue onnistuu sieppaamaan nuoren henkilön pois hedelmättömästä ääritoiminnasta, on voitto demokratialle, ja pidemmän päälle henkilölle itselleen. Siksi en moiti ketään ”radikaalien” suvaitsemisesta omissa riveissään tai oman puolueen liepeillä.

Tämän talven aikana olemme nähneet tilanteen, jossa puolue irtisanoutuu julkisuushaittaa aiheuttaneesta fraktiostaan, millä toimenpiteellä on vahvat käytännölliset perusteet: Poliittisen puolueen kannattajille täytyy olla selvää, mitä he kannattavat, eikä kahdella tuolilla istuminen tuo luotettavuutta.

Väistämätöntä, tarpeellista mutta surullista. Yhtäläinen tragedia tapahtui toisaalla, kun koneistosta irronneen mutterin poukkoiluun ei ajoissa puututtu eikä puolueensa osannut ottaa ilmiöön välimatkaa.

Yhteistä molemmille tapauksille on kuuluminen osana samaan kivenheittely-sotaan. Edellä siis kerroin, miksi tämä molemminpuolinen tuho on epätoivottava ilmiö. Sitä emme tarkastelleet, hyötyikö siitä joku? Ehkä toiste.

Edellä kuvailin kaikille tuttua mutta harvoin syvällisemmin ymmärrettyä ääriryhmä-ilmiötä ja sen heijastuksia politiikkaan. Näemme joskus pittoreskejakin ilmaisuja saavan mutta pahaenteisen kalabaliikin, jossa politiikan tekijät taistelevat toisistaan kehittämiään väärinkäsityksiä vastaan epävakauttaen tilannetta ja aiheuttaen vahinkoa itselleen. Ongelmaan ei ole muuta lääkettä, kuin järki. 

1 Comment

  1. Puolueeton
    8.3.2020 12:45

    Aika sekava juttu
    Suurin syy vastakkain asetteluun on suomalainen media, jota poliittiset kiipijät pitävät tietolähteenään.
    Suomen valtamedia ja sen nimittävä valemedia ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ”kivenheittelijöitä”. Molemmista tietoa on etsittävä ajatellen.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to top