Kouluväkivalta vaikuttaa koko elämän ajan

Jokaisen vanhemman tulisi muistaa, että oman, mahdollisesti kiireisen ja raskaan työpäivän aikana se oma jälkikasvu on omalla ”työpaikallaan” koulussa, jopa satojen muiden lasten/nuorten parissa. Pitäisi olla aikaa kysyä kuinka koulussa sujuu. Tiedätkö mihin ”kastiin” lapsesi kuuluu? Onko luokalla ongelmia? Suuret luokkakoot, jopa yhteisluokat ja ehkä uupunut opettaja. Koulun tehtävä on tarjota turvallinen oppimisympäristö, mutta sellainen se ei aina valitettavasti ole. Ei ennen eikä nykyaikanakaan, huolimatta kauniista puheista.

Tämä lainaus on Nikke Ankaran kappaleesta Värifilmi  ja se on kolahtanut. Sillä sitähän se on, painajaisia ja haamuja, mutta myös yritystä päästä yli.

Koulukiusaamista toivon kutsuttavan sen todellisella nimellä. Se oikea nimi on väkivalta ja olihan se sitä!

Kasvot painettiin lätäkköön tai hankeen. Tavaroitani varastettiin. Minut pakotettiin syömään koirankakkaa ja myrkyllisiä marjoja. Liikuntatunneilla koripallo iskettiin ”oho vahingossa” parin metrin etäisyydeltä päin naamaani – etenkin silmälasit päässä se sattui. Pesäpallosta muistan lähinnä, kuinka räpylänkin läpi kämmentä särki pitkän tovin, kun kopitteluparin syöttö tuli aivan liian läheltä ja täysillä. Polveni sai pysyvän, joskin lievän vaurion hypätessäni kiipeilytelineeltä maahan, muuta vaihtoehtoa eivät luokkatoverit antaneet, kuin pudottautuminen.

Ei kaikki sentään fyysistä väkivaltaa ollut. Henkistä varmasti tuplaten, joka ikinen koulupäivä. Tikkulaiha, läski, rillipiru, lauta, kakkosnelonen ja niin ruma, että pitäisi kuolla pois oksettamasta muita.

Vaatteeni, penaalini sisältöineen, reppuni, harrastukseni olivat yleisen pilkan ja väheksynnän aihe. Kaikki mitä tein, oli niin noloa, ettei minusta ikinä voi tulla kuin luuseri. Luuserien luuseri. Niin ja tietenkin huora.

Nyt näin nelikymppisenä, usean terapiavuoden jälkeen ja mielenterveystoimiston pitkäaikaisasiakkaana, raskaan psyykelääkityksen kanssa, pelkään yhä. Joskus on nieleskeltävä, kun menen kauppaan, kun vien lasta päiväkotiin, kun osallistun mihinkään yhteisötapahtumaan, kun kuljen ihmisten seassa. Työkykyinen en ole – siihen myötävaikuttaa moni muukin tapahtuma ja diagnoosi, mutta kouluaikani rikkoi vuosien ajan sitä, mitä olisin voinut olla.

Eikä kukaan ole anteeksi pyytänyt. Eivät he ehkä tiedosta tai muista. Minä muistan hautaan saakka. Katkera en ole, muttei niitä vuosia vaan pysty unohtamaan ja seuraukset ovat kantaneet liiankin pitkälle – tähänkin, mitä on nyt ja tässä. Tai olisi. Voisi olla.

Harras toiveeni olisi, että jokainen äiti, isä ja opettaja sekä oppilas kantaisi yhteisvastuun, ettei kenenkään lapsen tai nuoren minäkuvan kehittymistä herkkinä kouluvuosina vaurioitettaisi. Kunpa edes yksi porukasta olisi päättäväisen oikeudenmukainen ja puolustaisi silloin, kun yhtä sorretaan. Sellaiset ovat niitä oikeita koviksia, maailman rohkeimpia.