Mistä rahat koulutuksen pidentämiseen ja perustuloon? Ja mitä kuuluu kapitalismin vastavoimalle?

Vasemmisto on sorvannut identiteettiään Tulevaisuuden Vasemmisto -kokoontumisessa, josta julkisuus on poiminut puh.joht. Li Anderssonin mietteet kapitalismin vastakohdasta. Se ei ole sosialismi, joka puuttuu puolueen ohjelmastakin, vaan #demokratia, mitä se sitten lieneekin. Tarkastelemme kuitenkin Li:n reformi-ajatuksia, -ja niiden toteuttamisen mahdollisuuksia.

Sosialismi, kansanomaisesti Solisaliratti, tuli Suomeen vuonna 1903, Vanhan Työväenpuolueen omaksuessa marxilais-kautskylaisen ohjelman, jossa heijastui saksalaisen sosialidemokratian aatteellinen idea. Mitä kaikkea tästä seurasi, sen hahmottamiseen ei aikamme tänään riitä. Sosialismin löytäminen, sen hukkaaminen, siitä irtautuminen ja uudelleen-löytäminen, ovat olleet siitä alkaen ikäänkuin vasemmistolaisen työväenliikkeen vuorovesiä. Eräs muistiinkirjoitettu episodi ajoittuu 16.04.2005, Tallinnan satamaan.

Vasemmistoliiton, tai lyhyesti Vasemmiston, silloinen puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes koki siellä ja silloin elämyksen, että hänen poliittinen kotinsa murenee hänen altaan. Niin hän itse kertoo. Siimes muistelee kirjassaan, kuinka puolueen 15-vuotis-laivaristeilyllä olleen vasemmistoväen yhteislaulu, ”Kansainvälinen”, herätti hänessä ristiriitaisia tunteita. Stalinistisen brutaalin Neuvostoliiton liittäessä itsenäistä Viron Tasavaltaa alusmaihinsa, sama laulu oli ollut Neuvostoliiton kansallislaulu. Sitä oli laulettu samassa satamassa, venäläisillä sotalaivoilla, kuin Josef Vissarionovits Stalin pakotti Viron alistumaan, tykinpiippujen alla. Siimes kertoo tunteneensa itsensä vaivautuneeksi, laivan virolaisten työntekijöiden loukattujen tunteiden takia.

Vuotta myöhemmin Siimeksen jaakopinpaini vei hänet eroon Vasemmistosta ja politiikasta. Hän oli asettanut vuonna 1998 itsensä käytettäväksi Vasemmiston puheenjohtajaksi ilman tietoa suomalaisen laitavasemmiston näkymättömistä perinteistä. ”Deep state” on siellä läsnä, eikä vain tarkkailemassa. Siimes kirjoittaa:

”…Minut valittiin vuonna 1998 Vasemmistoliiton puoluejohtajaksi nimenomaan historian painolastista vapaana henkilönä. …minun kaltaistani henkilöä tarvittiin … hieman rähjäiseen kuntoon päässeen aatteen ”tuunaamiseen”, niin että se olisi mennyt moderneilla markkinoilla enemmän kaupaksi. Niin minun kuin muidenkin puoluekokouksen valitsemien luottamushenkilöiden olisi pitänyt ymmärtää jättää varsinainen päätöksenteko aivan muiden, asiat meitä paljon paremmin ymmärtävien tahojen huoleksi. … Ohjeet tulivat hyvin usein virallisen järjestökoneiston ulkopuolelta, joko omien taustavaikuttajien joukosta tai sitten Kremlistä” (Suvi-Anne Siimes: Politiikan julkisivu, Keuruu 2007; sivu 21.)

Saman olen itse kuullut usealta SKP:n veteraanilta, silloin puoluetovereiltani: ”Vanha maanalaisuuden ajan” (>1944) puolue-apparaatti on yhä olemassa ja voimissaan, ja katsoo oikeudekseen tehdä lopulliset päätökset riippumatta siitä, mitä SKP:n tai SKDL:n sääntöjen tuntemat päättämiskollektiivit ovat olleet mieltä.” Siimeksen muistelut vahvistavat ilmiön ulottuneen 2000-luvulle. Puolue-elimissä päätettiin, sitten saatiinkin huomata, että jotain aivan muita päätöksiä toteutetaan par’aikaa, eikä kukaan voi asialle mitään. Siimes turhautui, vieraantui ja erosi.

Siimeksen kokemus ulottuu vain Vasemmistoon, joten hän ei voinut tietää että vuoden 1991 jälkeen (viimeistään) ilmeisesti sama apparaatti alkoi toimia myös muiden puolueiden sisällä. Erityisesti Vihreät tulee muistaa tässä tarkastelussa. 70-luvun suomalaisesta stalinismista (”taistolaisuudesta”) jotain tietävät muistavat nipun sukunimiä. (On ne siellä vihreissäkin, -etsii itse vaan.) Suomalainen ”deep state” elää ja voi hyvin, -ja eräät esimerkit hallitustason päätöksenteko-tiimien hämärtymisestä ”sanattomaksi yhteisymmärrykseksi” lienevät vanhojen toimijoiden kädenjälkeä.

Suvi-Anne Siimeksen piti siis antaa nuorekkaat kasvot puolueelle, jonka kulisseissa hallitsee vanha apparaatti. Tänään hänen roolissaan on toinen henkilö. Arvasitte oikein: Li Andersson. Li on tiistaina (08.09.) pitänyt linjapuheen (tässä).

Puheessaan Andersson luettelee vasemmistolaisen reformismin perinteisistä lähtökohdista käsin joukon hyviä asioita, toki tarpeellisia ja puolustettavia. Jää vaikutelma, että kuultu on juuri sitä, mitä varten Vasemmistoliitto rp. joskus viime vuosisadan lopulla perustettiin, mutta onko instrumentti jolla Andersson aikoo tehdä ”vallankumouksensa”, korjattu niistä valuvioista, joihin edellisen idealistin yritys tyssäsi?

Tämän kysymyksen jätämme auki, ja annamme ajan vastata. Tarkastelemme muita haitakkeita, ja Vasemmiston sosiaalisen pohjan muuttumista ”sinikaulus-duunarien” radikaalista edunvalvojasta joksikin muuksi. Andersson puhui työelämän dynaamisuuden ja kasvavan vaatimustason koululaitokselle asettamasta haasteesta:

  • Oppivelvollisuutta on pidennettävä; -Kyllä, sanon. Työelämä tulee vaatimaan sitä.
  • Aikuisten koulutus uusiin ammatteihin vaatii elämän-mittaista opiskelua: Kyllä, sanon.

Muutkin Li Anderssonin luettelemista tavoitteista ovat järkeviä, ja se hetki lähestyy vääjäämättä, jolloin ilman niitä ei tulla toimeen. -Mutta esittääkö hän listansa Joulu Pukille vai kenelle?

Li ei kerro, mistä resurssit otetaan. Tämän tarkastelu johtaa Vasemmiston toisen synkän perimän äärelle. Andersson muistutti meitä työelämän vaatimusten kasvusta, joka tapahtuu juuri nyt ympärillämme, ja johon ilmiöön hän reagoi oppivelvollisuuden pidentämisen ideallaan. Se on tapahtunut läntisessä maailmassa jo kerran aikaisemmin, -ja sen seuraukset liittyvät myös Vasemmistoon.

1960-luvulle tultaessa teollinen maailma oli ottanut huiman askelen teknologiassa, ja teollisuus vaati yhä koulutetumpaa väkeä. Tällä oli kaksi sosiaalisesti mullistamaa seurausta:

  • Myös duunarien kakarat piti kouluttaa, -yliopistoissa asti,
  • ja kun korkeasta opistostakin saattoi päätyä tehtaaseen tms., yliopistotutkinto ei tehnyt enää kenestäkään ”herraa”.

Niinpä opiskelijamäärät kasvoivat, koulutettujen ”luokkatausta” proletarisoitui, eikä heidän lojaalisuutensa valtioita ja yhteiskuntia siihen asti yksinoikeudella dominoineita porvarillisia puolueita ja poliitikkoja kohtaan ollut enää itsestäänselvyys. Ilmaantui koulutettuja radikaaleja, ja campuksilla kyti vallankumous. Se oli ongelma myös ”vanhoille työväenpuolueille”, demareille ja kommareille.

Nuoret radikaalit löysivät jo unohdetut aatteet, anarkismin etc., tai keksivät aivan uusia. Luutuneet ja byrokratisoituneet vasemmistopuolueet he samaistivat vihaamaansa kapitalistiseen valtioon ja porvaristoon. Puoluetoimistoissa ja politbyroissa poltettiin ketjussa ja käveltiin ympyrää.

Suomalainen ratkaisu oli antaa vasemmistopuolueille virkaläänitykset julkiseen sektoriin. -Nyt lakkasi hiki virtaamasta Sjömannin Ossin otsalla, ja hymyyn ilmaantui optimismi ja luottamus: Jäsenkirjan kun otti, oli virka odottamassa kun valmistuu (sitten joskus). Nuoret radikaalit kiiruhtivat piiritoimistoihin tai poliittisesti oikeaoppiseen (joko pro-Moskova tai pro-Hakaniemi) opiskelijajärjestöihin, ja villi uusvasemmisto kuihtui pois.

Puolueet oli pelastettu, -siinä samassa myös Lin mainitsema #kapitalismi.

Hintana oli, että Suomen virkakunta moninkertaistui vuosien 1983 ja 1991 välillä: Alle 300 000:sta päälle 700 000:een. -Ja kaikki viran tai muun apurahan saaneet olivat ikuisesti kiitollisia (=uskollisia, käskettävissä) hyväntekijöilleen. Veronmaksajille tämä tuli toki hyvin kalliiksi.

Edellä kehuin ja myöntelin Li Anderssonin ehdotuksia koulutuksen lisäämisestä, perustoimeentulosta, jne. Onhan ne kauniita ajatuksia, mutta resurssien löytäminen niiden toteuttamiseksi kriisistä kriisiin kulkevassa Suomessa on mahdollista vain likvidoimalla Vasemmiston olemassaolon edellytys ja tukijalka: Poliittisesti paisutettu tarpeeseen nähden viisinkertainen julkinen hallinto ja kaikki julkistalouden rönsyt, mitä ”kulttuuria”, ns. kolmatta sektoria ja kummajaista sieltä löytyy.

Saammeko rahat riittämään Li:n ehdottamiin välttämättömiin uudistuksiin, se on yksi kysymys. Toinen, yhtä tärkeä, kysymys on veronmaksajan motivaation ylläpitäminen. Se tulee onnistumaan vain jos/kun näemme julkistalouden perinteisten kuppaajien jäävän ilman.

Vika on todellisuudessa. Turha minua syyttää.

Muualla:

4 Comments

  1. Minä
    10.9.2020 07:50

    Maissa, joissa on eniten sosialismia, on vähiten demokratiaa.

    Vastaa
  2. Puolueeton
    10.9.2020 09:09

    Virkakunnan moninkertaistuminen kuluttaa verorahoja ja sen lisäksi liian suuri virkakunta aiheuttaa suuria vahinkoja. Vahinkoja on syntynyt jo pitkään.
    Yhtenäinen samanmielinen virkakunta salaa virheitään. Sotien jälkeen virkakunta vaihtui melko täydellisesti ja valtiossa meni hyvin. Suomeen syntyi poikkeuksellinen uuteen tietoon perustuvat Nokia, joka oli maailman suurimpia yrityksiä suureksi ihmeeksi. Likimain yhtä suureksi ihmeeksi kuin itsenäisyyden säilyttämien, vaikka suomalaiset joutuivat taistelemaan kahta suurvaltaa vastaan. Kummallista tässäkin on, että omilla virkamiehillä ei katsota olevan syytä sotiin vaan syytetään pelkästään muita.

    Nyt virkakunta tiedottajineen tulisi vaihtaa, mutta se on mahdotonta, koska siihen tarvitaan suuri kriisiaika eikä se ole vielä alkanut. Mutta tulossa on ja luultavasti tulee piankin. Pääministerin, joka jakaa suomalsiten varoja Euroopalle, suosio senkun kasvaa. Kukaan ei näytä huomaavan, että aseet ovat niin kehittyneitä, että aseelliset tavat hankkia valtiolle lisää rikkauksia, eivät enää toimi edullisesti. Siispä käytetään eseettomia hyökkäyksiä, joilla suurvalloille hankitaan valtaa ja tuloja. 740 miljardin rahansiirrot on uusi tapa hyökätä pienten valtioitten kimppuun. Moni sitä ei huomaa, vaikka suuret valtiot pankkeineen ovat lainanneet rahaa, jota ei ole edes olemassa, mutta näistä olemattomista sijoituksista on saatava tuloja suurvalloille, joita tässä ovat Saksa ja Ranska. Britit jäivät jotenkin vähemmälle osuudelle tässä riistossa pieniltä valtioilta ja erosi.

    Vastaa
  3. Kutsutaan ulkosuomalaiset kotiin
    10.9.2020 09:19

    Nämä taistolaiset ja telaketjukommunistit kuvittelevat aina että ne voivat elää ”jonkun toisen rahoilla”. Ikävä kyllä, toisten rahoja ei ole Suomessa niin kauan kun olemme osa EU:ta koska Suomella ei ole verotusoikeutta ulkomaalaisiin yrityksiin jotka tahkoavat suomalaisilla ja Suomella miljardivoittoja.

    Valtion varat kerätään verovaroista. Ja mitä useampi kaupunkivihreä, kommunisti ja taistolainen elää yhteiskunnan tuilla, sitä vähemmän on rahaa jaettavana. Valtio ei ole pohjaton Sampo josta rahaa tulee. Rahat valtiontalouteen tulevat yrittäjyyden kautta.

    Harva vasemmistolainen tai SDP:läinen ymmärtää että kuntien ja valtion virkamiehet eivät tuota mitään. Ne ovat veronmaksajille hirvittävä menoerä joka kurittaa jokaista veroprosentissa. Onkin jo selkeästi nähtävillä miten vuonna 2025 jokaisessa Suomen kunnassa veroprosentti on luokkaa 40-45%. Verojen korotukset ovat väistämättömiä. …ELLEI… Ellei tule joku ihme ja suomaalsiet saavat houkuteltua esim. Ruotsista ne 730 000 ulkosuomalaista takaiaisin kotimahansa. Sen jälkeen markkinataloutemme käynnistyy uudelleen ja maamme vauraus räjähtää kasvuun. Nykyisen kurjistumisen sijaan.

    Joten, eiköhän avata ovemme ja kutsuta ulkosuomalaiset sotaa ja vainoa pakoon takaisin kotimaahansa. Sen jälkeen heillä on turvallinen kotimaa ja meillä vahvan talouden Suomi. Jossa veronmaksajien veroprosentteja voidaan laskea ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Mutta tätähän eivät kommunistit ja taistolaiset halua. Eivät sitten millään.

    Vastaa
    1. Pekka Kemppainen
      10.9.2020 11:11

      Hieno kirjoitus! Nostan tämän vielä esiin: ”Harva vasemmistolainen tai SDP:läinen ymmärtää että kuntien ja valtion virkamiehet eivät tuota mitään.”

      Jaoin viime vuosisadalla tuntemattoman kirjoittajan tarinaa, oli ollut Länsiväylässä yleisökirjeenä:

      Espoolainen oli muuttanut nuorena Ausseihin, ja menestynyt yrittäjänä. Pk-seudun kokoisessa kaupungissa suomalais-siirtolainen valittiinkin paikallisen kauppakamarin puheenjohtajaksi, ja hän sai siis juosta yrittäjien asioilla virastoissa, tai -kun ausseissa oltiin: virastossa. Tulipa vierailemaan ent. kotikaupungissaan, sukulaiset autoon istuttivat ja kierrättivät paikkoja katsastamassa. ”Mikä on tuo ruma talo?” ”Se on kunnanvirasto.” ”OK.” Ajeltiin seuraavaan lähiöön. ”Mikäs rumake tuossa seisoo?” ”Kunnanvirasto.” ”Mutta sehän oli jo edellisessä paikassa!?” ”Niitä on täällä useita.” ”Että joka lähiössä?” ”Kyllä.”

      Aussiutuneen ent.espoolaisen ihmetys oli suuri, koska aussi-kotikaupungissaan ei ollut virastopalatsien paljoutta, vaan koko virkakunta olisi mahtunut yhteen espoolaiseen betonikuutioon, ja niitä oli Espoossa leegio. ”Mitä ne noissa pytingeissä tekee?”, oli seuraava kysymys. Jäi vastausta vaille.

      Puolalainen runoilija Adam Wazyk runoili joskus kommunismin aikana:

      ”Kaavakkeiden Niagara,
      jokaista sokerijuurikasta kohti,
      yksi virkamies.
      500 enkeliä nuppineulan päässä,
      soittaa jähmettyneiden sanojen trumpettia,
      sädekehissään bysanttilaista kultaa.”

      Ne ovat itse väsänneet toisilleen virat, ja ”tehtävät”.

      Ausseissa on saman verran virkakuntaa kuin Suomessa, ja 24 miljoonaa asukasta, jos oikein muistan. Jostain olis ehkä varaa leikata, ja löytyis sieltä samasta paikasta resurrsit näihin Lissun uudistuksiinkin.

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to top