Pintaremontti onnistui

” Kiinnostaako ihmisoikeudet ?  Kiitos minulla on jo !”

Tuossa yksi mieleenjääneimpiä ja asiayhteydessään hauskimpia repliikkejä Pintaremontti -näytelmässä Kansallisteatterissa.

Miika Nousiaisen näytelmä kertoo ajankuvaa suomalaisesta urbaanista kolmi- nelikymppisten ja vähän vanhempienkin maailmasta. Nousiainen on jälleen katsonut tarkalla silmällä ympärilleen. Paha sanoa mutta aika hörhöjä vaikuttavat nämä ”milleniaalit” olevan, -ainakin jos heitä katsoo Nousiaisen silmin. Nousiainen on sekä toimittaja, että kirjailija, jonka teksteistä on tehty useampia näyttämösovituksia.

Huomaa, että Miikalla on ison veljen katsanto näihin itseään pääosin vähän nuorempiin hahmoihinsa. Ja jos ja kun otamme tosissamme mitä näyttämöltä kuulemme ja näemme ihan syystä. Eivät milleniaalit tyhmiä ole mutta hukassa kyllä. Se kun on hankalaa olla, tai ainakin yrittää olla, yhtä aikaa aikuinen ja toisaalta ikiteini. Hahmot haahuilevat nuoruuden ja keski-ikäistymisen välimaastossa, jossa edellinen sukupolvi kyllä ansaitsee kunnioituksen mutta mitä ihmettä ne täällä vielä roikkuvat.

Minä itse henkilökohtaisesti. -Näin aloittaa lauseensa usein Sanna Marin, Maria Ohisalo, Annika Saarikko ja Li Andersson.

Oman kokemukseni perusteella allekirjoitan tuon minkä Nousiainen nostaa kole-neli -kymppisten sukupolven ajattelun pääteemaksi, eli itsekkyyden, jota ei missään nimessä tunnusteta, eikä ainakaan itselle.

Käyttäydytään hyvin, kun on kerran kasvatettu, kärsitään, kun on pakko -pienten lasten isänä, valehdellaan muille suut silmät täyteen, koska omasta julkisuudesta ollaan niin täynnä, että elämänohjeiden antaja joka kuvittelee olevansa guru mutta onkin vain säälittävä pelle.

Pintaremontti on erinomaisen osuva nimi ihmisille, joita Miika Nousiainen kuvaa: Eli ei ehditä, eikä halutakaan tehdä peruskorjausta, eikä kyllä osattaisikaan. Mutta toisaalta, kun huhkitaan samanlaisten ihmisten -vissiin ”syntymässä säikähtäneiden”- kanssa, niin ei tarvitakaan, ja kun markkinoilla on ”myynnissä” vain pintaremontoituja, niin ei sen väliä. Pelottaa se peruskorjaus, tai rakentaa kokonaan uutta itseään, eikä ihmissuhteita voi rakentaa ilmastonmuutos-innostuksen tai ihmisoikeusjulistusten varaan, kun on se arki elettävä, eikä se oikea, kaivattu rakkaus ole julistuksia.

Onnistunut taideteos

Mise-en-scene eli näyttämöllepano oli moitteeton. Kokonaisuus toimi rohkenen sanoa hyvin-fiilaamista nyt jokaisessa esityksessä on mutta jos jotain muuttaisin tai joku muu niin enemmän menisi huonoon kuin parempaan suuntaan. Ohjaaja Irene Aho ja näytelmäkirjailijaksikin tituleerattava Miika Nousiainen olivat tehneet moitteetonta yhteistyötä-tykkäsin Ahon valinnoista. Jututin itseään Nousiaisista ja myös hän oli ”yllättynyt positiivisesti lopputuloksesta”.

Teatteri oli jokseenkin täynnä-olihan ensi-ilta, maskit kasvoilla jokseenkin kaikilla. Yleisöstä voi sanoa, että muutaman ilmeisesti teatterilaisten omien teinien ja joidenkin alan opiskeljoiden lisäksi yleisö oli kyllä vanhempaa väkeä. Milleniaaleja ei juurikaan näkynyt, mikä on sääli.

Sinänsä kepeä teksti olisi helposti voinut viedä ylilyönteihin, ja hukuttaa kuitenkin ajattelua herättäväksikin tarkoitetun esityksen liialliseen nauruun. Tykkäsin myös lavastuksesta joka nyt ei ollut yltäkylläinen mutta toimi juuri tässä näytelmässä. Valot ja ääni, joo se oli tehty mitä oli voitu. Jos rupeaa piruileen niistä pienistä nyansseista, niin kannattaa samalla muistaa, että rakas Kansallisteatterimme on ensi vuonna 120 vuotta täyttävä Grand old Lady. Häntä ei ole tehty mihinkään 5 g moodiin ja hyvä niin.

Näyttelijöiden työstä on sanottava, että hyvää jälkeä tekivät, Itse asiassa suuri osa heistä oli minulle vielä ”tuntemattomia suuruuksia”. Mutta asia joka minua ärsyttää on se, että samat henkilöt vetävät useita eri rooleja. Toki ymmärrän, että kustannussyistä on vain pakko toimia niin, ja toki toisinaan se on myös taiteellinen valinta, mutta ”vanhan liiton miehenä” en vaan pidä siitä ja piste.

Kaksi naista haluan kuitenkin nostaa ylös, eli Katja Kuttner hyvinvointobloggarina oli juuri sellainen kuin useimmat meistä heistä ajattelevat, eli korjataan muiden maailmat vaikka oma pikku kupla on sekaisin kuin isoäidiltä saamatta jäänyt seinäkello. Kuttner ruumiillisti tuon hahmon.

Tiina Weckström: Seija Heinonen, Hennan ja Samon äiti/lääkäri 1/lääkäri 2. Toivottavasti vain lainassa Tampereen Työväenteatterista, koska hän niin kuuluu Tampereelle. Tiina oli upea niin kuin aina: valoa, lämpöä, tarmoa ja persoonaa piisaa. Hän vei hienosti roolinsa joka oli aikuinen -hieman höpsö- vasta/kantovoima hukassa olevalle ”bloggaaja” sukupolvelle.

”Ukin sukupolvi rakensi rintamamiestalon, isän sukupolvi rakensi hyvinvointivaltion, Mä rakennan imagoa”.

Seppo Huhta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to top