Punavihreästä kuplasta ei näe ulos? -Ellei astu ulos.

Viihtyminen samanmielisessä seurassa on ihmiselle tyypillistä, ja yhteiset näkemykset lisäävät joukon koheesiota. Sillä on kuitenkin hintansa: Näköala kaventuu ja joukko joka kommunikoi vain keskenään, sokaistuu omille virheilleen. Tämä voi olla pidemmän päälle haitallista, sillä mikään doktriini ei ole niin tädellinen, ettei säännöllinen revisio ja kalibrointi todellisuuteen ole paikallaan.

Tämä pätee varsinkin #ikäluokka-asenteisiin. Toisinaan sattuu, että kokonainen ikäluokka imee jotain ajan hengestä, ottaa sen arvomaailmansa perustaksi, -ja mikä vielä pahempaa: Rakentaa jonkin mielipiteen varaan henkilökohtaista identiteettiään.  Puhun näin, teen näin, äänestän näin, koska olen …?

Ei yksilö ole koskaan mielipiteidensä summa. Hän voi kuvitella niin, mutta se liippaa läheltä #itsepetosta. Löydämme antiikin ajoista lähtien filosofeja, jotka karttoivat #ryhmäidentiteettejä, samaistumista johonkin joukkoon. Joukkotunne tappaa ajattelun, varoittivat he, kukin omin sanoin ja omasta näkökulmastaan, mutta kaikki he halusivat pysyä #yksilöinä.

”Jos haluat viljellä järjen puutarhaa, sinun on kitkettävä #mielikuvien rikkaruohot.” Kiinalainen sanalasku.

Tämän johdannon jälkeen voimmekin tarkastella mielikuvasyndroomaa, nimeltään #punavihreäkupla, milloin se ilmaantui, mitä se tarkoittaa ja miten se vaikuttaa.

1960-luvulla läntisissä teollisuusmaissa vallitsi yleinen ja vakiintunut hyvinvointi. Jyrkät yhteiskunnalliset epäkohdat oli suurinpiirtein korjattu vähintään näkymättömiin, ja vuosikymmeniä kestänyt noususuhdanne jakoi vaurautta kaikille. Uskottiin tasaiseen kehitykseen ja luultiin oikeudenmukaisuuden vallitsevan. Ikäluokat, jotka olivat silloin aikuistumisen kynnyksellä, olivat varautumattomia siihen shokkiin, joka seurasi kun esirippu repesi, ja ”Vapaan Maailman” raadollisuus paljastui.

Eräänlaisessa avain-roolissa oli Vietnamin sota. Koreassa vuosikymmen aikaisemmin länsi oli vielä voinut uskoa taistelevansa tyranniaa vastaan, Vietnamissa se itse näytti edustavan sitä. Koulujakäyvä nuoriso ikäänkuin menetti poliittisen impeytensä, -heitä oli hässitty ja vähän törkeesti.

Kiukku ja turhautuminen purettiin rauhan-mielenosoituksiin, -paitsi sitä ei purettu, vaan ladattiin lisää. Uutta poliitista viattomuutta haettiin #sosialismista, johon todellakin suhtauduttiin #lapsenuskolla, kaikki formaattiin sopimattomat tosiasiat kieltäen.  Tästä ajattelutavasta ei sittemmin olla päästy eroon, ei sitten ollenkaan.

Osa vasemmistolaisuuteen heränneistä haki kovempia lääkkeitä #äärivasemmalta. Pian he ajautuivat täysin sivuun yhteiskunnasta, ääriryhmien varjomaailmaan jossa reaalipolitiikalle täsin vieraat fraktiot sotivat keskenään kenenkään ulkopuolisen heistä kiinnostumatta, -elleivät aiheuttaneet mellakoita ja katutaisteluja.

Nykyisin nähtävä ”fasistien”, ”antifasistien” ja ehkä vielä anti-antifasistien itsetarkoituksellinen kärhämöinti on tämän ilmiön 2000-luvun editio. Eihän siellä tapella politiikan kysymyksistä (hinnat, palkat, vuokrat, verot) lainkaan, vaan jostain virtuaalisesta joka ei ketään reaalimaailmassa elävää kiinnosta?

Ääriryhmien varjomaailma on surullinen paikka, monen vilpittömän entusianistin henkinen hauta. Suurin osa vasemistoheränneistä vältti kuitenkin sen, ja pääsi kiinnittymään yhteiskuntaan. Heidän ajatteluunsa jäi kuitenkin cookieita, jotka yhä ohjaavat heidän tajuntaansa ja todellisuuden ymmärtämistä.

Suomessa vasemmistolaisuus muodostui eräänlaiseksi blokiksi, joka toisaalta valvoi alamaistensa oikeaoppisuutta, toisaalta auttoi heitä yhteiskunnan vihreille oksille viihteessä, kulttuurissa ja hallinnossa. Tällä oli hyvin radikaaleja seurauksia: Kun aatteellinen kanta oli konkreettisesti auttanut henkilöä hyvään yhteiskunnalliseen asemaan, aatteen ja todellisuuden välisessä ristiriidassa aate voitti aina ja kirkkaasti.

Näin syntyivät esm. ne Helsingin yliopiston laitosten aate-pakastimet, joissa vielä 2000-luvulle tultaessa kahvipöytäkeskustelut muistuttivat enemmän 70-luvun taistolais-opiskelijoiden opintopiirien ilmapiiriä, kuin ikkunantakaista todellisuutta. -Ja jälkitaistolaisesta mielipidemaailmasta oli erittäin vaikea irtautua.

Surutyö kadonneen Neuvostoliiton muistoksi oli vielä kesken, kun ilmaantui uusi sapluuna #edistyksellisyydelle: Vihreät.

Sai tehdä kaikkea sitä kivaa, kuin taistolais-stalinismin vuosikymmeninäkin: Vihata USA:ta, vastustaa länttä ylipäätään, elätellä itsestään Gut-Mensch-kuvitelmaa, -ja pysyä Vanhassa Jengissä, joka olikin vaihtanut punaisen vihreään, tai ainakin melkein.

Rattaat oli rasvattu, ja homma pyöri niinkuin ennenkin. Katsahdetaankin välillä #porvari-osastoon:

Porvari, so. oikeistolaiset tarkasteltavassa sukupolvessa, eivät koskaan omaksuneet konservatiivisia arvoja. Heidän erotti vasemmistolaisista ikätovereistaan laiskuus, pelkuruus ja moraalittomuus. He uskoivat #kapitalismin olevan juuri sellainen roistojen pesä, kuin kommarit väittivät. Erotuksella, että he halusivat olla niitä roistoja ja kerätä fyffeä.

Tämän luettuaan ymmärtää 100%:sesti kokoomuksen olemuksen. Niinpä suurten ikäluokkien vasemmistolaisilla oli henkinen hegemonia, ja he sanelivat yhteiskunnan suunnan. Hyvässä ja pahassa.

1990-luvulla alkanut ulkoeurooppalaisten kansainvaellus Eurooppaan loi tilanteen, jossa suomalaisenkin yhteiskunnan ikäluokka-asenne -pohjaiset rakennevirheet tulivat merkitseviksi: Maahan saapuvat paremman elintason tavoittelijat edustivat #hyvää, koska Rosa Parks oli 60-luvulla istunut bussin etuosaan, ja oli musta kuten nykyiset maahanmuuttajatkin.

Ideologisesta sapluunasta ei sopinut poiketa, sillä se oli osa ikäluokkalaisten persoonallisuutta. Kun todellisuudesta tihkui formaattiin sopimattomia tietoja, itsepetos vain syveni. Jos 17-vuotiaana esiintyvä arabi onkin yli 25, ikätestit ovat #rasismia. Todellisuus ei koskaan pärjää mielikuville, eikä rakkaille ajatustottumuksille. Näin se käy.

Ja todellisuuden tunkeutumista ajatuksiin vastustettiin edelleen samalla raivolla ja tinkimättömyydellä, kuin  60-luvun suurta vääryyttäkin. Jotain pitää aina vastustaa, -se on osa minuutta, persoonallisuuden perusparametri.

Kaikesta kohkaamisesta huolimatta totuuden hetkeä ei voi välttää. Sitä voi juosta pakoon, mutta se tulee perässä, pako ei kannata: Todellisuus lyö päälle vain entistä ikävimissä olosuhteissa, ja  herääminen on karumpaa.

Päätän esitelmän tähän, tällä kertaa. Kuva on BBC:n eräästä konsertista vuodelta 1965. Yle osti sen heti, ja esitti heti. Se oli sitä aikaa, kun kokonaiset ikäluokat hypnotisoitiin, vai pitäiskö sanoa että #radikalisoitiin? 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Scroll to top