Suomea hallitaan neuvostoliittolaiseen tapaan

Neuvostoliitto -niminen valtio, ja Pahan Valtakunta Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin mukaan, sijaitsi naapurissamme perustamisestaan vuonna 1921 aina romahtamiseensa vuonna 1991 asti. Rauhanomaisen(?) rinnakkaiselomme aikana Neuvostoliitosta kopioitiin Suomeen muitakin asioita, kuin epäesteettinen elementtirakentaminen. Tällä kertaa tarkastelemme kuitenkin vain hallintoa.

Kun Neuvostoliitossa oltiin paranoideja suhteessa ulkomaailman saamiin tietoihin, kaikki mitä ei erikseen päätetty kertoa, salattiin. Niinpä monien kiinnostavien, muualla täysin avoimesti kerrottujen, asioiden seuraamiseen ilmaantui ulkomaille kremlologien joukko. Nämä ammattilaiset etsivät tietovirrasta vinkkejä, joista tehtiin päätelmiä. Kremlologeilta kysyttiin yleensä neuvostojohdon arvojärjestystä ja ennusteita tulevista henkilövaihdoksista. He vastasivatkin, joskus oikein, joskus ei.

Kremlin valtasuhteiden arvioijat pääsivät jossain välissä perille siitä mekanismista, joka suljettua ja umpimielistä valtakuntaa pyörittää. Eivät ne siellä niinkään tapelleet poliittisista linjoista, vaikka retoriikassa marxismileninismin tulkinnat -ja oikeaoppisuus siinä- olivat korkealla. Poliittiset blokit yksipuoluejärjestelmässä eivät olleetkaan akselilla oikeisto-vasemmisto tai maltillinen-jyrkkämielinen. Neukkulassa oli henkilöitä ja heidän häntyreitään, ja näiden blokkien ympärillä käytiin taistelu vallasta.

Hyväksi esimerkiksi kremlologit mainitsivat pitkäaikaisen puoluejohtajan Leonid Iljitsh Breznevin. Leonid aloitti uransa Dnjepropetrovskissa, jossa hän keräsi jo ympärilleen ytimen tulevasta tiimistään, jonka hän toi myöhemmin Moskovaan asti. ”Dnjepropetrovskin mafia” huomattiin: Tämä puolue-apparatsnikkien joukko sai virkoja sieltä, missä heidän keulakuvallaan Breznevillä oli vaikutusvaltaa, ja he tekivät uutteraa väsymätöntä ja näkymätöntä työtä isäntänsä hyväksi. Tässä paljastuu kupletin juoni:

  • Saattue raivasi isännälleen tietä, junttasi, vakoili ja kieroili;
  • Isäntä palkitsi hyvillä viroilla, joissa ei työt rasita ja eläke-etukin on muhkea, -puhumattakaan muista eduista.

Niinpä Leonidin byrokraattijengi auttoi hänet aina keskuskomiteaan asti, ja lopulta sen ensimmäiseksi sihteeriksi, so. valtakunnan vaikutusvaltaisimmaksi mieheksi. Toisetkin huippupyrkyrit käyttivät samaa metodia, mutta Breznev oli röyhkeämpi ja häikäilemättömämpi, siis parempi -mitä paremmuus tuossa täysin sairaassa valtiossa saattoikaan tarkoittaakin. Isäntä toki palkitsi avokätisesti valtaan-nostajansa, ja pudotti niitä jotka olivat laittaneet panoksensa väärälle arvalle.

Lähestymmekin ilmiötä toisesta suunnasta: Eräässä syrjäisessä pohjoisessa valtiossa virastoja johtavat yli-viikarit, heistä seuraavina keski-viikarit joilla on hyvät korvaukset panoksestaan -vaikkei olisi alaisiakaan, ja duuneja tekemässä ovat ali-viikarit. Miten tässä viikaroinnissa pääsee sinne ykkös-kategoriaan, -siihen saattaa löytyä vastaus idemmästä lähimenneisyydestä.

Tunnetut esimerkit kertovat nopeistakin nousuista, ohi suorittavan portaan ja ohi hallintokokemusta antavan keskipuurtamisen. Paradoksejahan me emme näissä uraohjusten tarkasteluissa kohtaa, -neukkujen meininkiin tutustuttuamme. Jokaisen rakettimaisen virkaura-nousun takana on nousukkaan suojelija, ja tälle tehty palvelus.

Miksi sitten näin epätaloudellinen hallintotraditio on päässyt ilmaantumaan ja kukoistamaan, kysyy mies maalta: Avain on valta.

  • Kuka pystyy myöntämään tai epäämään viran, hän käyttää valtaa palkita tai kieltää, mikä antaa hänelle vallan kaikkeen muuhunkin.

Sehän on selvää, että tutkimassamme neukku-… -eikun suomalaisessa ilmiössä vallan haltija saa otteen kaikkiin, jotka pyrkivät hänen hallitsemaansa sektoriin, -oli se julkinen hallinto, kulttuuri ja media, tai vaikka sopimukset julkistahojen tilaamista urakoista.

Palaammekin tarkastelussamme Neuvostoliittoon ja sen vaikutukseen Suomessa: 1970-luvulla porvarillinen Suomi oli vielä shokeerattu 60-luvun lopun koululais- ja opiskelijaradikalismista. Kokonaiset ikäluokat olivat kuulleet viihteen ja median kautta lähetetyn kutsun, ja vasemmistoradikalisoituneet. ”Porvari nukkui huonosti.”  Sitten, yht’äkkiä vuosikymmenen vaihduttua, radikalismi katosi ja vaihtui valtarakenteeseen kuuluvien vasemmistopuolueiden hedelmättömään jargoniin ja sovinnaiseen pikkupolitikointiin. Eräs aikalaistarkkailija kuvasi tapahtunutta erittäin osuvasti: ”Kulttuuriradikalismin ehtoollisviini vaihtui porvarispoikien tarjoilemaan marxismileninismin öylättiin.”

Pinnallisesti asioita ymmärtävät politiikantutkijat näkevät ilmiöstä vain pinnan: Kun muualla eurooppalaisessa kulttuuripiirissä nuorvasemmistolaisuus aiheutti jopa väkivaltaista kumous-kuohuntaa, Suomessa se sopeutettiin yhteiskuntaan ja kuohittiin. -Niin mitä on pinnan alla?

Vastauksen löydämme edellä jo kuvatusta brezneviläisestä metodista: Nuoret radikaalit ostettiin virkapaikoilla, ja ympättiin sisään systeemiin. Se alkoi kongressiturismista: Jos henkilö oli kuuliainen järjestöissä istuville Isoille Tovereille, hän sai kutsulapun johonkin kansainväliseen tai vain Suomea koskevaan konferenssiin, jossa sai tavata ikätovereita, hormonit hyrräsivät, sai arvostusta kongressienkävijänä, ja saattoi hankkia myös mielenkiintoisia tuttavuuksia. Monen silloin mourunneen nuorpoliitikon tuttavuuksista oli myöhemmin jopa Supo kiinnostunut.

Näihin kongresseihin käytettiin ainakin yhden valtion rahaa, ehkä toisenkin. Ne olivat alustoja, joilla radikalisoituneille opetettiin, että on herkkua johon kiinnipäästäkseen täytyy sovittaa sanansa piiritoimiston tms. pumaskojen mukaisiksi. Näin vähästä alkaa korruptoituminen, ettekä enää ihmettele, miksi näiden vuosiluokkien henkilöiltä heidän myöhemmissä poliittisen uransa käänteissä ei näytä löytyvän selkärankaa ollenkaan. (Se on jossakin vaiheessa pudonnut huomaamatta kulhoon.)

No, Suomen historian vasemmistolaisimmista vuosiluokista tulikin historian tottelevaisimmat ja myöntyväisimmät, mutta radikalismin tukahduttaminen kiristämällä ja lahjomalla jätti pysyviä jälkiä: Kun nämä entiset radikaalit joskus saivat valmiiksi opintonsa, heitä varten piti paisuttaa julkinen hallinto tarpeeseen nähden nelin-viisinkertaiseksi, ja kulttuurielämä rämettyi marxilaisfundamentalistien ylläpitämään pysähtyneisyyteen.

Suomeen rakentui myös hämmästyttävä apparaatti, jossa poliittinen establishment täydentää itseään valikoimalla sopivia nostokkaita jo koulujen penkeiltä.

80-luvulla, neukkusysteemin jo vedellessä viimeistä mahorkkaansa, eräs suomalainen liikemies matkusti Pietariin (silloin vielä Leningrad), jossa onnistuneiden neuvottelujen jälkeen venäläiset isännät halusivat näyttää ulkomaiselle biznes-ystävälleen että heillä on kontakteja myös poliittisiin piireihin. Pietarilaiset veivät liikemiehen illanviettoon, jossa hyvintoimeentulevaa väkeä purjehti coctail-lasit käsissään, ja suhteita hierottiin. Esiteltiin suomalainen nuorelle tyylikkäälle byrokraatille: ”Sina ole Suomesta, hjuvin hieno maa teidän Finljandia, me arvostamme ja ihailemme suuresti. Teillä on siellä jo rakennettuna systeemi, jossa pätevät nuoret poimitaan jo koulun penkiltä, laitetaan harrastamaan politiikkaa, ja sitten rekrytoidaan korkeille paikoille. Kunpa meille Neuvostoliittoon saataisiin sellainen, kuin teillä jo on!” Puhuja oli ilmeisesti komsomoli.

Epähuomiossa liikemiestä oli luultu poliittiseksi ystäväksi Suomesta, ja hänelle puhuttiin niinkuin Uffe Sundqvistille, Lauri Ihalaiselle tai tälle myöhemmälle Veikkauksen johtajalle …mikä sen nimi nyt oli? Puhuiko venäläinen omiaan, vai oliko Suomessa viimeistään 1980-luvulta lähtien erikoinen poliittinen hautomo jonka tuottamat broilerit ja untuvikot ilmaantuivat myöhemmin pintapolitiikkaan. -Eihän näin voi olla, emmekä näe tämän ilmiön toteutuneen ennusteena 2000-luvulla.

Vallan näkymättömät voimahihnat ja -akselit kulkevat virkanimitysten kautta, eikä suomalainen puolue-apparaatti pysyisi pystyssä päivääkään ilman palkitsemisen hallintaa. Tästä syystä luemme toistuvasti uutisia mitä pyöristyttävämmästä viikaroinnista, ja ihmettelemme monttu auki, että miten tämä kaikki on ollut mahdollista.

Se on mahdollista, tapahtuuhan sitä päivittäin. Ilman sitä poliittinen järjestelmämme ei olisi mahdollinen.

 

2 Comments

  1. Obelix
    31.3.2021 16:11

    Olet Pekka Kemppainen tässä harvinaisen oikeassa: Kuka pystyy myöntämään tai epäämään viran, hän käyttää valtaa palkita tai kieltää, mikä antaa hänelle vallan kaikkeen muuhunkin.
    Nimen omaan… vallan kaikkeen muuhunkin – kyllä näin on, sen ainoan vallan, jolla on yhteiskunnassa mitään merkitystä, nimittäin: virallisen vallan! Tämä juuri on se pointti, mitä olen YRITTÄNYT – vaihtelevalla menestyksellä – pitää esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa, vähän joka puolella. Tästä tullaankin päivän 1teemaan, joka on sananvapaus. Jokaisella medialla, jonka alustalta sensuroidaan virkamiesten laadun -ja 5kertaisen lukumäärän, sekä työnkuvan arvostelu => niin sillä medialla on rotta toimituksessaan. Itseasiassa jokainen, joka osaa kirjoittaa, voi itse testata väitteeni todenperäisyyden – vaikka ajankulukseen.
    Kaikki kompromissit, joita tehdään sanavapauden nimissä sananvapautta heikentämällä, ovat siten luopumista sananvapauden puolustamisesta, eli luopumista parhaasta vaihtoehdosta, lue; kansanvallasta.

    Vastaa
  2. Suomi todellakin vajoo basgaan ja syvälle
    1.4.2021 16:26

    Oikeen hyvä artikkeli ja auttaa ymmärtämään kuinka syvällä ja kuinka pitkä historia tällä vasemmisto mädättämisellä oikein on.

    Myös tämä selittää hyvin, miksi meillä on kohtuuttoman kokoinen julkinen sektori sekä sen miksi poliitikot ovat valmiit myymään koko maan pilkka hintaan, koska saavat siitä palkkioviran joko Suomesta tai EU:stä.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to top