Suomen kohtaloa ratkaistiin 25.06.1944

Tunnin kestäneen tulivalmistelun jälkeen puna-armeija aloitti 25. kesäkuuta klo. 07.30 suurhyökkäyksen murtaakseen Ihantalan valtauksen jälkeen heille epäedullisesti kehittynéen tilanteen, -ja Suomen puolustuksen lopullisesti. 15.07. mennessä tähän hyökkäykseen osallistuneiden joukkojen voimat olivat ehtyneet. Suomen kohtalo oli ollut ”veitsen terällä”, kuten sotahistorioitsija sen lakonisesti ilmaisee.

Rintamatilanne kesäkuun lopulla oli se, että Suomen armeija puolustautui Viipuri-Kuparsaari-Taipale -linjalla (VKT), joka ulottui Viipurinlahdelta Laatokalle, Vuoksea seuraten. Linja oli puolustajalle edullinen, kunhan vain:

  • Vihollinen ei pääse Laatokan pohjoispuolitse puolustajan selkäpuolelle.
  • Vihollinen ei tee läpimurtoa linjan läntisessä päässä, jolloin kenttäarmeijamme pääosa jää mottiin mikäli vihollinen saavuttaa Saimaan tai Lappeenrannan.

Juuri sitä ajatteli marsalkka Leonid Govorov, jolle oli annettu 15 divisioonan voimat -150 000 sotilasta- Suomen nujertamiseen. Suomalaisilla oli vielä kaksi puolustukseen soveltuvaa kohtaa: Salpa-linja ja Kymijoen-tasa. Jos Govorov olisi onnistunut läpimurrossaan, ja suomalaiset joutuneet vetäytymään noihin asemiin, niitä puolustamaan ei olisi ollut joukkoja: Armeija olisi jumissa Itä-Kannaksella.

Suomen kohtalo tultaisiin siis ratkaisemaan Viipurinlahdella ja Talin-Ihantalan kallioiden ja järvien rikkomilla viljelyaukeilla. Tämän tiesivät sekä Govorov että suomalaisten puolustusta johtanut kenraali Lennart Oesch.

20.-24.06. venäläiset olivat onnistuneet murtamaan VKT-linjan Viipurin itäpuolella, ja Govorovilla oli käsky saavuttaa Kouvolan tasa, josta hyökkäys jatkuisi kohti Helsinkiä.

25.06. oltiin tässä tilanteessa:

Venäläiset jatkoivat hyökkäystään Leitimojärven molemmin puolin, tavoitteena Ihantalanjärven pohjoispuoli ja Pyöräkankaan tärkeä tienristeys. Oeschin suunnitelma oli sulkea pohjoiseen ryntäävät puna-armeijan kaartindivisioonat pussiin, joka suljettaisiin Murokallion ja Talinmyllyn kohdalta. Tämä ei onnistunut, mutta siitä toiste.

Hyökkäys Talista Leitimojärven länsipuolitse saavutti 25.06. nopeasti Portinhoikan tärkeän risteyksen, ja jatkoi siitä kohti Saimaan kanavaa ja Juustilan sulkua. Tämä olisi voinut olla alku´ratkaisevalle läpimurrolle, ja ehkä Govorov jo katseli kartasta Lappeenrantaa, ja tunnusteli kauluslaattojaan: Ehkäpä niihin mahtuu vielä lisää kimaltelevaa.

Govorovin ja voitonlehvien välissä oli kuitenkin suomalainen kenraalimajuri Ruben Lagus, ja hänen Panssaridivisioonansa, -Suomen ainoa moderni joukko-osasto. Samaaan aikaan tulivat rintamalle Saksasta lähetetyt panssarinyrkit. Ne tulivat suoraan Königsbergistä, veren maku suussaan kilpaa kuoleman kanssa ajaneiden saksalaisten moottoritorpedoveneiden tuomina. Näille venemiehille myöhäinen ja harvoin esitetty kiitos!

Govorovin panssarit eivät nähneet Juustilaa, ja 46:lle vaunulle tämä reissu oli viimeinen. Govorovin oli tyytyminen Viipurin valtauksesta saamiinsa marsalkan lehviin.

Laguksen divisioonan iskukykyisin osa olivat Saksasta äskettäin vastaanotetut Sturm-rynnäkkötykit. Miehistöjen koulutus oli vielä osin keskenkin.

Sturm oli yksikertaisempi kuin ”oikea” panssarivaunu: Siinä ei ollut tykille kääntyvää tornia, vaan sivusuuntaus tehtiin koko vaunua kääntämällä. Talissa ja Ihantalassa taistelleet ruotsalaiset vapaaehtoiset veivät kotiinsa tiedon, kuinka hyvin suomalaiset olivat onnistuneet käyttämään matalaprofiilisia Sturmeja suomalaisessa metsikköjen ja niittyjen rikkomassa maastossa. Ruotsissa suunniteltiinkin samantyyppinen, Pohjolan oloihin optimi, raskas panssarivaunu Stridvagn 103 sodan jälkeen.

Laguksen jääkärit tekivät sen: Venäläiset ajettiin Juustilan edustalta takaisin Portinhoikkaan, ja ylikin. Oesch saattoi keskittyä motti-suunnitelmaansa.

Ihantalassa ja Viipurinlahdella koettiin vielä tiukkoja hetkiä, 25.-26. kesäkuuta oli selvitty vasta yhdestä. Suomi pelastettiin päivä kerrallaan, mutta tuona päivänä sen tekivät Panssaridivisioonan miehet, ja Sturmit.

Sturmit pidettiin armeijan koulutuskäytössä 60-luvulle asti, kunnes köyhän maan köyhä armeija sai ostettua uudempaa kalustoa, -ja senkin vain koska bilateraalinen idänkauppaa kaipasi tasausta. Sturmit pääsivät kuitenkin vielä kerran tekemään historiaa.

Elokuun 20. ja 21:n päivän välisenä yönä v.1968 Puolustusvoimien komentaja, kenraali Yrjö Keinonen, antoi käskyn. Kahden rynnäkkötykin miehistöt herätettiin kasarmilta Parolassa, ja he lähtivät vaunuineen kuljetuslavetilla Helsinki-Vantaalle. Silloin sitä nimitettiin vielä Seutulan lentokentäksi.

Aamun ensimmäiset lentomatkustajat ehkä huomasivat, että molempien silloisten kiitoratojen sivussa oli toisen maaailmansodan panssarikalustoa. Jos huomasivat, he eivät voineet olla liittämättä näkemäänsä aamun suurimpaan uutiseen: Neuvostoliitto oli miehittänyt yllättäen liittolaismaansa Tsekkoslovakian edellisenä yönä.

Keinonen oli ollut koko ajan selvillä, Suomen sotilastiedustelun kautta, että NL valmistelee sotilaallista hyökkäystä Tsekkoslovakiaan, ja ensimmäinen isku on Prahan kansainvälisen lentokentän valtaaminen nopealla operaatiolla, ja kentän varmistaminen miehitysarmeijan maahantuontiin. Sinne laskeutuikin sitten Antonoveja alle kahden minuutin välein, kun operaatio alkoi, kaikissa sotilaita ja kalustoa. Suomessa sellaista ei olisi sallittu.

Kenraali Keinosen viesti ystävälliselle naaapurillemme oli: Tähän rautaan te pysähdyitte kesällä -44, -ja samaan rautaan pysähtyisitte nytkin. 

In one of the most dramatic moments in its history, the (Praque) airport was seized by Soviet paratroopers on the night of 20–21 August 1968, who then facilitated the landing of Soviet troops and transports for the invasion of Czechoslovakia.

 



 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Scroll to top