Toimittajan kokemukset Saksan Tönnies-teurastamossa

Viime päivinä useat uutisvälineet niin Suomessa kuin muualla Euroopassa ovat uutisoineet Saksan Tönnies-teurastamon koronavirustartunnoista. Teurastamo nousi otsikoihin, kun siellä viimeisimmässä yli 6000:n henkilön testeissä havaittiin 1500 uutta tartuntatapausta.

Rheda-Wiedenbrückin alueella sijaitseva Tönniesin teurastamo ja lihapakkaamo on ollut jo vuosia tunnettu työntekijöiden oikeuksia polkevana työleirinä. Työntekijät ovat pääsääntöisesti itäeurooppalaisia: romanialaisia, bulgarialaisia, puolalaisia, moldovalaisia ja pohjoismakedonialaisia. Minulle uutiset koronavirustartunnoista tulivat täytenä yllätyksenä ja järkytyksenä. Olin nimittäin mieheni kanssa töissä kyseisessä tehtaassa syyskuussa 2018. Sinne oli helppo päästä töihin myös EU:n ulkopuolelta tulevilla, kuten mieheni on, ja ”byroon” kautta järjestyi miehelleni työlupa.

Ensimmäinen päivä tehtaassa alkoi mielenkiintoisesti. Olin aamuyöstä porteilla joista en päässyt läpi, koska kukaan ei ollut kertonut, että kulkulupalätkä olisi pitänyt ensin aktivoida vaksinkopilla. Menin toisen työntekijän vanavedessä sisään. Sitten pukuhuoneeseen jossa puhtaan työtakin sai yhdestä kaapista ja omat vaatteet tuli laittaa toiseen sekä pukeutua steriiliin asuun. Olin ihan pihalla siitä mistä löydän minkäkin kaapin jolloin apuun tulivat muut työntekijät. Mitään yhteistä kieltä ei ollut joten minulle vain näytettiin mistä kaapit löytyvät, mitä saa ottaa mukaan ja miten mikäkin osa asua puetaan päälle: Joka päivä piti olla oma puhdas paita ja Tönniesin puolesta takki ja housut. Koko homma oli näytetty kerran romaniankielisellä videolla joten tällaisia oli hieman hankala muistaa.

Siitä sitten tehtaalle päin. Siellä minua olisi pitänyt olla vastassa yhteyshenkilö, mutta sellaista en nähnyt. Klo oli 3.30 kun odotin aulassa valkoisissa vaatteissa, lakki päässä ja valkoinen ämpäri kädessä työnjohtajaa. Ohi meni porukkaa joka puhui itä-Euroopan kieliä, mutta en kuullut yhtään saksaa tai englantia. Menin kysymään eräästä aulan huoneesta saksaksi mistä mahtaisin löytää henkilön jonka piti tulla hakemaan sieltä aulasta. No alettiin sitä sitten selvittämään.

Nopeasti selvisi, että henkilön pitäisi olla kanttiinissa. Kanttiini oli täynnä väkeä ja se oli jaettu kahtia tupakoivien ja ei-tupakoivien puoleen. Minua vietiin ihmiseltä toiselle tupakoivien puolella. Kukaan ei tiennyt mitään. Siitä takaisin aulaan ihmettelemään. Jaa, tämä henkilö olisikin tulossa töihin klo 6 eikä 3. No sitten odottamaan. Odotin kuuteen ihmeissäni ja kun taaskaan ei kuulunut ketään niin aulan ihmisiltä kysymään. Sitten selvisi puhelinsoitolla, että koko henkilöä ei ole edes talossa, koska tämä työntekijä on lomalla.

Siitä sitten seuraavalle ihmiselle. Paikalle saatiin työnjohtaja, hyvin vaalea ja tanakka mies jolla oli valkoiset viikset ja silmälasit. Miehen nimi oli hra Schmidt. Schmidt vaikutti mukavalta ja soitteli jonnekin ja etsi perehdyttäjää joka osaisi englantia. Saksani ei ole parasta ja minulle oltiin luvattu englanninkielinen perehdytys. Schmidtillä oli täysi työ saada paikalle joku jotta minä pääsisin töihin. Siinä soitellessa mietin, että tämän koko jutun täytyy olla ainutlaatuinen kokemus ja aloin tuntea, että tämä on kuin jokin maailmankaikkeuden järjestämä vitsi. En ollut ikinä kokenut Suomessa mitään vastaavaa touhua jossa kukaan ei tiedä mitä tapahtuu.

Seuraavaksi tapahtui se, että paikalle saatiin vihdoin perehdyttäjä. Ongelma oli, että hän ei puhunut englantia tai saksaa, lähinnä romaniaa. Minä kun en puhu romaniaa niin osoittautui, että perehdytys täytyy nyt hoitaa elekielellä. Niinpä tämä noin keski-ikäinen nainen vei minut osastolle alakertaan jossa tehdään käsin schnitzeleitä.

Ensin piti pukea päälle lisää varusteita: maski suun eteen ja huppu pään yli niin, että vain silmät näkyivät. Sitten pesuradan läpi jossa työsandaalit huuhdellaan ja kädet pestään hyvin. Tämän jälkeen essu päälle ja pitkät hanskat käteen. Kaikki varusteet jotka tässä vaiheessa puettiin ovat kertakäyttöisiä kuten maski ja huppukin. Muut varusteet kuten takki ja housut jätetään työpäivän jälkeen pukuhuoneen pyykkiluukkuun. Muttei mennä siihen vielä vaan nyt mennään töihin.

Alakerrassa kolme kerrosta rappuja alas on schnitzel-linjasto. Jos täällä hirveässä metelissä kuulee mitään niin romaniaa. Koko prosessi hoituu täällä koneiden pauhunan keskellä. Eri linjastoilla on kymmeniä ihmisiä pakkaamassa erilaisia lihatuotteita. Romanialaisia näyttää olevan eniten ja he ovat jakautuneet kuka syöttämään juustoa, kuka täyttämään ja pyörittämään juustoa schnitzelin sisään, kuka leivittämään ja kuka paloittelemaan lihaa koneessa.

Ensimmäisenä päivänä heittelen yhden puolalaisen tytön kanssa juustoja. Se on yksinkertaista hommaa ja aika kuluu nopeasti. Pian on ensimmäinen tauko ja vanhempi moldovalainen nainen pyytää minua tauolle. Tauko on 30 minuuttia ja sen aikana saa syödä eväitä. Tupakoida saa toisella puolella kanttiinia, mutta puhelimien räpeltäminen on kielletty. Ne pitää jättää pukuhuoneen kaappiin työpäivän ajaksi.

Työkavereiden kanssa ei ole hirveästi puhuttavaa. Työkaverit ovat kuitenkin todella mukavia ja ottavat mukaan porukkaan. Mistä minä tiedän aukovatko he sitten päätä omilla kielillään kun en ymmärrä. Yksi puolalalainen työnjohtaja juttelee välillä, koska hän osaa hieman englantia. Sen verran ymmärrän kuitenkin seuraavan parin päivän aikana jutuista, että täällä tehdään pitkää päivää, 12 tuntia useimmiten. Viikonloput ovat ainakin itselleni vapaat.

Poljen öisin pyörällä töihin asuntolalta joka sijaitsee lähes neljän kilometrin päässä. Töistä taas poljen kotiin. Pitäisi tulla hyvät rahat kun tekee paljon ylitöitä. Niin lukee työsopimuksessakin. Höpö höpö, tulen huomaamaan pian ettei asia ole niin eikä se kiinnosta Saksan viranomaisia todellakaan.

Viimeisellä viikolla huomaan kummallisia asioita tapahtuvan. Osa työntekijöistä vaikuttaa vaisuilta. Moldovalainen nainen jonka kanssa kävin yleensä tauoilla on yhtäkkiä lopettanut. Ei hänen pitänyt lomallekaan jäädä…? Töitä on yhtäkkiä vähemmän ja meitä pidetään tuntikausia istumassa kanttiinissa. Ei se haittaakaan, kädet ovat järkyttävän kipeät työstä ja selkään sattuu. Byroossa sanotaan vain, että ”but you need a medical”, tarvitset lääkärin lausunnon jos tarvitset sairaslomaa. Sen varaan on hyvä pedata, koska Rheda-Wiedenbrückissa saa soittaa koko puhelinluettelon läpi löytääkseen yhden lääkärin joka puhuu englantia. Sekin on gynekologi ja ei oikein auta kun vaiva ei ole gynekologinen.

Vihdoin tulee se päivä kun minut pistetään pihalle. Taisin tulla liian kalliiksi, koska suomalaiselle on pakko maksaa kaksi euroa enemmän palkkaa tunnilta kuin romanialaiselle. Minua haukkuu jokin esimiesnainen ylemmästä portaasta, että en osaa saksaa, en englantia, en puhu mitään…kein arbeit sulle. Täytyy ihmetellä minkä kielen sitten kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa ja millä kielellä olen oikein tähän mennessä keskustellut mieheni kanssa. Kai tämä saksalainen pää punaisena huutava nainen jota en ole aiemmin nähnyt tietää paremmin.

Löydän myöhemmin Gütersloh’sta englantia puhuvan lääkärin jossa pääsen hoitamaan vaivojani. Byroon virkailijatytön ilme on mielenkiintoinen kun hän näkee lääkärintodistuksen. Myöhemmin kuulen, että en ole ensimmäinen enkä viimeinen joka kerkeää lyhyessä ajassa saamaan työleiriltä vammoja. Tönniesin työoloista kertovissa artikkeleissakin mainitaan, että työuupumus on syynä työssä lopettamiseen. Arkipyhäkorvauksia tai lomaoikeutta ei tunneta, tönniesiläiset ovat töissä joulunakin, korvauksetta. Töitä voidaan teettää kaksi viikkoa putkeen.

Sitten tuli tämä ikävä korona-kevät. 1500 työleiriläistä saa tartunnan. Gütersloh’n sairaalan teho-osasto lienee tukossa.

Minulle valkeni syksyllä 2018 mikä on Suomessakin tulevaisuus monella alalla. Kohta ne ukrainalaiset mansikanpoimijat korvataan vielä halvemmilla työntekijöillä aivan kuten rakennusalalla teetetään jo nyt töitä ulkomaalaisilla ihan kuten Tönniesissä. Samanlaista on Alankomaissa. Tällaista on Euroopassa siirtolaisuus, tätä on nyt se vapaa liikkuvuus ja sen edut. Ensin on kahdet työmarkkinat joista halvemmat markkinat korvaavat pitkälle kalliimmat kotimaisten työntekijöiden markkinat. Siirtolaisuus aiheuttaa massatyöttömyyttä. Saksalainen ja hollantilainen jää kotiin ja Suomessa suomalainen joka on liian ”epämotivoitunut” tekemään raskasta sesonkityötä vaikka mansikkapellolla.

Matkustaessa on hyvä päästä välillä töihin. Siinä ei vain ole järkeä jos se ei kannata ja vie terveyden tai ainakin rapauttaa uskon ihmisiin. Omat oikeudet on tiedettävä kaikkialla, pitää osata kieliä, pitää olla varovainen, pitää olla rahaa, pitää olla kärsivällisyyttä ja vahvuutta.  Minä ja mies jaksoimme puoli vuotta ulkomailla jonka jälkeen olisin voinut saada hyvän työn Irlannissa myyntisihteerinä. Sen jälkeen olin vain jo niin poikki, että halusin vain levätä. Tällaisella unelmalla sitten perustellaan vierastyövoiman tarve ja massasiirtolaisuus. Tässä on se tulevaisuus.