Ulkoministeri Haavisto: Kompostista al-Holiin

Tänään kuulemme perustuslakivaliokunnan kannan ulkoministeri Pekka Haaviston toimintaan al-Holin tapauksessa. Valiokunta joutuu suhtautumaan epäiltyyn virkarikokseen, jota poliisi onkin pyöritellyt tutkimuksissaan vuoden verran.

Haavisto oli siirtänyt pois tehtävästään UM:n vanhemman virkamiehen, konsuliosaston päällikön, koska tämä ei ollut suostunut ministerin ehdottamaan virkatoimeen al-Holissa tutkintavankeudessa t. internoituina olevien terroriteoista epäiltyjen Suomen kansalaisten suhteen. Virkamies oli epäillyt ministerin toimien olevan laittomia. Tänään asiasta kuullaan PeV:n päätös, josta keskusteltaneen myöhemmin eduskunnan täysistunnossa, ja media selostanee prosessin.

Mistä on sitten putkahtanut suomalaiseen politiikkaan Pekka Haavisto, jonka poliittinen ura on tänään kulminaatiopisteessään? -Joko kaatuu al-Holiin tai sitten ei.  Pekka Haaviston poliittinen ura näki päivänvalon viime vuosisadalla, poliittisen vihreyden alkaessa orastaa Suomessakin. Vihreyden lippulaiva oli silloisessa ”Länsi-Saksassa”, Saksan Liittotasavallassa, perustettu Die Grünen. Koska ilmiölle oli sosiaalinen tilaus, sitä alettiin heti kopioida muissakin maissa. Suomessahan kopiointi osataan, ja aina kun jokin kulttuurinen meemi ilmaantuu maailman keskuksiin, löytyy meiltäkin ”mies-joka-toi-rock’n-rollin-Suomeen”. Niinpä näimme suomalaisen puoluevihreyden itävän ja nousevan kukkimaan.

Saksassa paljastui myöhemmin vihreyden tulleen kätilöidyksi Itä-Saksan Der Stasin toimesta. Paljastus, joka oli seurausta Stasin (”itä-Gestapon”) jälkeenjääneiden paperien tutkimisesta, johti henkilökohtaisiin tragedioihin saksalaisten vihreiden johtoryhmässä. Suomessa toive ei-marxilaista ja ei-dogmaattisesta vasemmistoa muistuttavasta poliittisesta liikkeestä oli ilmaantunut jo 1970-luvun synkkinä taistolaisvuosina: Taistolais-stalinismi oli todellakin niin tympeää, että moni vasemmistolaisesti ajatteleva etsi mitä tahansa muuta. Osa stallarifoobikoista oli jo löytänyt luonnon ja vihreähköt arvot, feminisminkin.

Näin siis ilmaantui tendenssi vihreyteen, ja sille poliittinen ilmaus. Vihreiden pohdiskelija-tyyppi, Osmo Soininvaara, kirjoitti jo 1980-luvulla, että hän toivoo ettei syntymässäolevasta vihreästä liikkeestä muodostu poliittisen konkurssin tehneiden pelastusvenettä. Valitettavasti Oden toive ei toteutunut: Paitsi että taistolaisuuteen yms. dogmatismiin pettyneitä tulvi vihreisiin ”hakemaan uutta poliittista impeyttä metsästä”, niin myös väärään veneeseen hypänneet pyrkyrit ja operatiivit haistoivat tuulta.

Niihin aikoihin myös ylioppilas (isänsä rehtoroimasta koulusta valmistunut) Pekka Haavisto alkoi hakea poliittista näkyvyyttä. Berliinissä ilmestyi Kompost -niminen vaihtoehtojulkaisu, -eikä lainkaan huono. Kas, Helsingissä perustettiin alkavan poliittisen vihreilyn lipunkantajaksi Komposti.  -Sen päätoimittajanhan me jo tunnemme. Lehtien ulkoasukin oli rubriikin kirjasinta myöten yhtenevä.  Mitä nyt hyviä ideoita muuttamaan.

Pekka Haaviston seuraava askelma kohti vallan huippua oli ministeriys  Paavo Lipposen I-hallituksessa vuosina 1995-99. Paavo on myös Veijo Baltzarin hyvä tuttu, kuten Haavistokin. Vihreä ministeri oli silloin maailman sensaatio: Ensimmäinen lajiaan Suomessa ja peräti toinen koko maailmassa! Hallitusneuvottelut Vihreän Liiton puolesta oli kuitenkin käynyt vihreä kansanedustaja Satu Hassi, -Haaviston pudottua 1995 eduskunnasta, jonne hän oli päässyt v.1987. Vihreiden ministerivaltinta herätti silloin kulmien kurtistelua politiikan toimittajissa ja myös hallituskumppaneissa: Yleensä puolueen ministeritarjokas käy neuvottelut, ja on sorvaamassa hallitusohjelmaa. Silloin kumppanit tietävät että puolueen ministeri on sitoutunut yhdessä sovittuun, tai ylipäätään ymmärtää mitä on sovittu. Pikkulintujen tietotoimiston mukaan Haavisto oli jo silloin aloittanut asuntosijoittamisen, ja laskenut kansanedustajan-palkan vaaraan. Niinpä ”hyvät tyypit” (=vihreiden sisäpiiri) pelastivat omansa ministerin salkulla.

Ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Haavisto oli pettymys luontojärjestöille. Edellisessä hallituksessa oli ollut Kokoomuksen Sirpa Pietikäinen, jonka virkahuoneeseen ympäristönsuojelelijat olivat aina olleet tervetulleita, -ja ministeri oli ymmärtänyt mistä puhutaan. Painettuun sanaan asti päätyi ärtyneitä kommentteja, kuin ”kokkarin kanssa puhuttiin yhteistä kieltä, mutta vihreää ei edes kiinnosta…”. Haavistoa kuullemma kiinnosti aidosti vain kaveriensa jelppiminen ministerin asemasta käsin.

Varsinaisesti Pekka Haaviston poliittinen uskottavuus hyvien tyyppien piirin ulkopuolella perustettiin hänen YK-komennuksellaan: YK:n erityisedustajana Sudanin Darfuriin rauhaa neuvottelevassa ryhmässä. Silloin Haavisto ei enää ollut ylioppilas, ja kyseiseen ryhmään haluttiin nimenomaan akateemista pätevyyttä. Siispä rekrytoitiin Pekka Haavisto. Pahat kielet tosin kertovat, että Haavisto oli sen jälkeen jälleen ylioppilas.

Pekka Haaviston  poliittisen uran suurin saavutus on suomalaisten kuluttajien sähkölaskun tuplaaminen. Sen hän aikaansai valtionohjauksesta vastaavana ministerinä v.2013. Hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta päätti myydä valtionyhtiö Fortum Sähkönsiirron 2,5 miljardilla eurolla ulkomaiselle ostajalle. Vastuuministerit päätöstä tehtäessän olivat Haavisto ja elinkeinoministeri Jan Vapaavuori.

Nordnetin analyytikko Jukka Oksaharjun mukaan myyntipäätöksestä paljastuu neljä vakavaa virhettä. Ensiksi valtio menetti kaupassa Fortumin sähköverkot, jotka ovat tuottaneet tasaisesti. Toiseksi sähköasiakkaat kärsivät, kun siirtohintoja nostetaan jopa kymmeniä prosentteja. Kolmanneksi valtio menettää yhteisöverotuottoja, kun aggressiivista verosuunnittelua harjoittava (Fortumin ostaja) Caruna siirtää voitot ulkomaille verottajan ulottumattomiin. Neljänneksi myynnistä saatu tuotto meni paikkaamaan valtion alijäämäistä budjettia.

Al-Holin ympärillä tapahtunut toiminta on tänään esillä mediassa, joten ei siitä sen lähemmin. Pekka Haaviston poliittinen ura ei ole 2000-luvun Suomessa kovin poikkeuksellinen. Viime vuosisadalla se olisi toki sitä ollut.

6 Comments

  1. tulitikkutyttö
    9.12.2020 17:49

    Kyseisessä koulussa opetus on ollut todella laadukasta, kun ylioppilas on päässyt näin pitkälle. Mutta kumpi olikaan se ympäristöministeri joka osoitti kemian asiantuntemustaan ”pH 0”-episodissa, Sirpa P vai Suvi L?

    Pahat kielet kertovat että Haaviston kansainvälinen ura floppasi kun tuli tietoon että hänellä ei ole minkäänlaista akateemista tutkintoa tai ammattipätevyyttä, mikä on tärkeä meriitti politiikan korkeimmalla tasolla. Muistelen että Suomessa ei ennen voinut toimia oikeusministerinä jos ei ollut alan tutkintoa, ja tiedeasioista vastaavana ministerillä ei ole aikoihin ollut kovien luonnontieteiden tutkintoa. Pohjanoteeraus tällaisista oli joskus 70-luvulla liikenneministeri jolla ei ollut ajokorttia.

    Vastaa
    1. Pekka Kemppainen
      9.12.2020 18:26

      Helsingin kaupungin liikennesuunnitteluvirastoa johti taannoin ajokortiton stalinisti. Huomaat sen kun ajelet stadissa.

      Vastaa
    2. Reijo Urpilainen
      9.12.2020 22:14

      Onhan sitä kokeiltu kaikenlaista. Kun eräs ompelukonekauppias, joka tuli valituksi Kekkosen valitsijamieheksi vaihdettuaan nimensä vähän virtaviivaisemmaksi ja vieläpä oli päässyt sisäministeriksi asti, mutta tulikin este, kun siihen aikaan piti olla oikeustieteen akateeminen tutkinto ko. tehtävään. No, Kekkonen järjesti kaverille oikein hyvän viran maaherrana. Kekkosen aika meni ohi ja uudet tuulet puhalsivat ja sähköasentaja tuli valituksi sisäministeriksi. Nyt osattiinkin toimia toisin eli ei vaihdettu miestä vaan vaihdettiin lakia, ettei se ole este valinnoille. Niinpä nyt ei koulutuksella ole väliä, kun on muutoin sopiva henkilö ministeriksi eli omaa lipevän kielen ja osaa vältellä kysymykset, ettei tule mokia. Nythän avustajia voi olla pilvin pimein, että mitäpä sitä ministerin tarvitseekaan muuta osata kuin heittää huulta.

      Vastaa
      1. KLS
        10.12.2020 17:13

        Vanhassa vuoden 1919 hallitusmuodossa oli säännös, jonka mukaan oikeusministerin ja vähintään yhden muun ministerin piti olla lainoppineita. Se tarkoitti käytännössä: vähintään oikeustieteen kandidaatteja. Muille ministereille ei ollut muita lakisääteisiä pätevyysvaatimuksia kuin että heidän tuli olla ”rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja” syntyperäisiä Suomen kansalaisia, jotka lisäksi nauttivat eduskunnan luottamusta.
        Se oli käsittääkseni voimassa siihen saakka, kunnes vuonna 2000 tuli voimaan uusi perustuslaki. Siinä tuota vaatimusta oikeusministerin ja vähintään yhden muun ministerin lainoppineisuudesta ei enää ole.

        Vastaa
  2. Ei hyvää päivää
    9.12.2020 21:21

    Mielenkiintoisen tästä asiasta tekee se, että puolustuspuheessaan Haavisto perustelee virkamiehen syrjäyttämista kotiuttamisoperaation turvaamisella.
    Eduskunnan edessä hän taas kielsi aikoinaan koko operaation olemassaolon, eli nyt hän suoraan tunnustaa valehdelleensa eduskunnalle.
    Silti hän väittää nauttivansa eduskunnan luottmusta?

    Eduskunnalle valehtelu ei tosin ole laitonta, ainakaan ministerille. Kukahan tekisi siitä lain?

    Vastaa
  3. Kekkuli
    9.12.2020 22:36

    Tämä on vajakkien maa ja sen mukaista väkeä on myös päättämässä valtion asioista. Ikävä totuus, mutta näin se vaan on…

    Oikealla puoluekirjalla pääset pitkälle, osaamisella tai saavutuksilla ei ole mitään merkitystä. Senhän kertoo jo hallituksenkin kokoonpano.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to top