Verkosto-organisoituminen ja ”pikkuhitlerit”, -kaksi vaihtoehtoista mallia

Viime vuosituhannen lopulla käytiin lyhyt ja loppuunsaattamaton keskustelu verkosto-organisoitumisesta myös yhteiskunnallisen toiminnan alueella. Virheellinen heräte tähän debattiin saatiin luulosta, että silloinen  vakiintuneiden poliittisten organisaatioiden ulkopuolelta siinnyt lähinnnä nuorten toimijoiden ympäristöaktivismi ja yhteiskuntakriittisyys olisivat sitä miltä ne näyttivät. Tarkastelemme.

Verkosto-käsite löydettiin etsittäessä vaihtoehtoa jäykille hitaastireagoiville hierarkisille organisaatiomalleille, jotka todellisuudessa eivät olleet minkään mallin tai formaatin sovelluksia, vaan lähinnä sosiologian tarkasteltaviin kuuluvien ilmiöiden tuotteita. Verkostoitumalla oletettiin saatavan parempia tuloksia, kuin nokkimajärjestyksiä ylläpitävillä koneistoilla. Tässä silloiset kirjoittajat olivatkin oikeassa.

Verkostoituminen tarkoitti -ennen käsitteen hämärtymistä- aivan muuta kuin esm. erään tunnetun pohjoissuomalaisen valtiontukiyrittäjän apparaatti, joka ulottui hänen bizneksensä hyötyjistä tukien ja erilaisen valtionkivan myöntäjiin, ja ylläpiti rahavirtaa josta saavalla puolella oleville lohkesi herkkuja, -aivan yksityissuihkaria myöten. Julkisessa keskustelussa käytetään tämäntapaisista ilmiöistäkin joskus verkostoitumis-sanaa, mutta me pysymme nyt alkuperäisessä merkityksessä.

  • Verkosto-organisaatio on horisontaalinen, toisin kuin hierarkiat jotka ovat vertikaalisia.

Verkosto, sanan tarkassa merkityksessä, on (tasa-arvoisten) toimijoiden yhteisö, ei komentoketju. Tällä seikalla ratkaiseva vaikutus ilmiön dynamiikkaan:

  • Verkostossa aloitteellisuus on kokonaisuudessaan toimivalla ja suorittavalla ”portaalla” joka kommunikoi toisten suorittajien kanssa.

Tämä tuottaa ratkaisevan edun silloin, kun toiminta on uusi aloite, ja on laajenemassa nopeasti: Verkosto reagoi tilanteisiin nopeasti ja luovasti. Tämän edun ylläpitämiseksi tosin täytyy nähdä vaivaa, muuten se menetetään ja hierarkia ilmaantuu jarruttamaan kehitystä.

Lähestymme ilmiötä tarkastelemalla käytännön esimerkkejä: Vasemmiston ja oikeiston kyky hyötyä poliittisen mariginaalin aktiviteeteista, -kukin omalla laidallaan. On tunnettu asia, että nämä tahot ovat onnistuneet aivan eri tavoilla. Vasen laita on pystynyt esm. 1990-luvulla ja 2000-luvulla hyödyntämään vakiintuneiden organisaatioiden ulkopuolelle ilmaantuneen aktiviteetin oman kannatuksensa nostamisessa, ja myös rekrytoinnissa.

Jos käytämme valtamedian omaksumaa sapluunaa, pidämme oikeistona vain Perussuomalaisia ja ehkä joitain hajahenkilöitä muissa puolueissa. Poliittiset extremistit voidaan siis -tai nyt oletamme niin- katsoa olevan joko vasureiden tai persujen intressipiirissä, ja siis tuottamassa joko hyötyä tai haittaa, mutta siitä tuonnempana.

Uudet yhteiskunnalliset liikkeet ovat aina alkuvaiheessaan verkosto-organisoituneita: Niillä ei ole apparaattia, koska ne ovat uusia. Toimivien ihmisten keskuuteen muodostuu spontaanisti yhteysverkosto ja ”solmuja”, ja nämä kommunikoivat keskenään kenenkään sitä säätelemättä. Tämä on toiminnan kannalta optimaalinen tila, sillä huono idea ei voi levitä laajalle ja poistuu itsestään ajan myötä. Myöskään mikään tekijä ei estä aktiviteettia.

Verkostovaiheessa liikkeet ottavat myös kaikki vaikutteet kohderyhmältään tai kannattajakunnaltaan, -siis eivät voi etääntyä niistä. Tämä vuorovaikutus katoaa hierarkian ilmaantuessa, tai tunkeutuessa sektoriin ulkopuolelta.

Vasemmisto-oikeisto -vertailumme näyttää pari mielenkiintoista tulosta:

  • Vasemmisto on pystynyt hyötymään vasemman laidan aluskasvillisuudesta, eikä ole saanut sieltä kimppuunsa itselleen vihamielistä kilpailijaa.
  • Oikeisto(populistit) eivät ole hyötyneet (ääri?)oikealla rehottavasta puuhaamisesta, ja ovat saaneet sieltä kiusakseen myrkyllisiä arvostelijoita.

Miten näin on päässyt käymään? Löydämme tähän vastauksen:

  • Vasemmisto on sallinut äärivasemman verkostojen puuhastelun -jopa itselleen vahingollisen sellaisen- ja jättänyt verkostot toimimaan suhteellisen rauhassa.
  • (Ääri)oikealla laidalla ei ole verkosto-organisoitumista lainkaan, vaan järjestäytyminen perustuu iänaikaiseen pikkuhitleri-malliin.

Tämä on tärkeä pointti:

  • Vasemmisto on pitänyt oman läänityksensä kontrollissa valvomalla (verokertymästä tulevaa) rahoitusta. Joku on siis ollut raha-hanan kahvassa, ja käyttänyt valtaa. Verkostot on siten voitu jättää rauhaan puuhastelemaan, ja kehittymään autonomisesti l. itsesäätöisesti, mikä on ollut niille parasta, ja tuottanut suojelijalle maximaalisen hyödyn.
  • Oikeistopopulisteilla ei ole ollut pääsyä niiden pöytien ääreen, joissa verorahaa jaetaan harrastustoimintaan ja muuhun ”hyödylliseen”. Vallan työkalu on puuttunut.

Vasemmisto on siis kerännyt helmoihinsa oman äärilaitansa aktivismin, ja rekrytoinut sieltä toimijoita. *Aina* kun näin tehdään, saadaan haavin pohjalle myös sattumia: Sekä Vasemmistolla että Perussuomalaisilla on ollut ongelmia näiden sattumatapausten kanssa: Henkilöt eivät ole aina olleet sisäsiistejä sanoissaan, ja hämäräperäiset lausunnot tai ylilyönnit ovat joitain kertoja tuottaneet harmia isännille. Näin käy kun hierarkinen apparaatti ulottaa valtansa alueelle, jota se ei hallitse eikä ymmärrä.

Mikä saattaa olla toimiva taktiikka puoluekentällä, voi tuottaa epärealistisen suunnitelman spontaaniin aktivismiin (alunperin) perustuneella kentällä. Malliesimerkki epäonnistumisesta on Vasemmiston puheenjohtajan Li Anderssonin media-floppi alkuvuodesta, kun eräiden vasemmistotoimitsijoiden vallankumous-väkivalta-tapetaan-porvarit -retoriikka tuli julkisuuteen. Toisin kuin Anderssonin kriitikot luulevat, nämä extremisti-henkilöt olivat juuri siellä missä heidän pitikin olla: Parlamenttipuolueessa, kunnanvaltuustoissa ja siis normaalien ihmisten politiikassa.

Että poliittiset järjestöt rekrytoivat höyrypäitä, se on ainoaa toimivaa deradikalisoimista: Henkilö saatetaan kosketuksiin oikean politiikantekemisen kanssa, jossa väännetään budjeteista, julkisista palveluista ja veroäyristä. Kaikista pahin ilmiö on äärilaitojen keskittyminen toisiinsa, toistensa vastustamiseen. Se johtaa vaaralliseen konvergenssiin, joka tekee molempien laitojen toimijoista toistensa peilikuvia, ja tuottaa yhteiskunnan stabiiliutta ja stressinsietokykyä vaarantavan itseäänruokkivan ääriryhmien ylläpitämän väkivallan kierteen.

Esimerkki edellä mainitusta vaarallisesta extremismiin focusoitumisesta on ns. antifasismi. Se ottakoon opikseen, joka kokee että piikki osuu.

Vallankumoushörhöjen deradikalisointi vasemmistopuolueissa on ilman muuta yhteiskunnan vakautta lisäävä seikka, joten toivotamme asianomaisille onnea dillengeriensä kanssa.  -Ja onnea he todella tarvitsevat, sillä ääriryhmien varjomaailman asukeilla on ominaisuuksia, joita täällä valon maailmassa ei hetikään tunnista. Tänä koronaisena aikana voimme havainnoillistaa ajatusta vertauksella viruksesta, joka hiipii auttavaa kättä ylöspäin, pahoin aikein. Perussuomalaisilla onkin ollut ongelmia henkilöistä, joita joko on tai ei päästetty puolueeseen, ja joiden ulosjättämistä -milloin näin on toimittu- on arvosteltu esm. ”etnonationalistien syrjimisellä”. Käsitykseni mukaan siitä ei ole ollut kyse, vaan vallanhimoisten juonittelijoiden karsastamisesta.

Puoluekentän molemmilla laidoilla on siis epäonnistuttu omien extremistiensä kotouttamisessa, -se on todettava. Keskipakoisuus ja laitahakuisuus ovat kuitenkin ilmiö, joka jo psykologisista syistä on hyvin houkuttelevaa politiikkaan juuri heränneiden keskuudessa: Yksi tähän johtava syy on tyhmän mielipiteen ylivoimaisuus:

  • Henkilö, joka esittää jotain arkiajattelun vastaista, jopa ummikolle välittömästi huuhaaksi paljastuvaa väittämää, saavuttaa sosiaalisen edun jos hän on väitteensä takana korostetun itsevarmasti: Muut sekä kunnioittavat hänen rohkeuttaan, että erehtyvät luulemaan että hänellä on jokin tieto mitä kuulijalla ei ole. Tämä pätee varsinkin sulkeutuneissa pienryhmissä.

Molemmat äärimmäiset laidat, sekä antifasismi että pseudofasismi, ovat tässä suhteessa identtisiä. Salaliittoteoriat noudattavat jossainmäärin samaa dynamiikkaa: Pahan täytyy olla tosipaha ja mielellään eksoottinen, -ja tämä glorifioi myös sen vastustajan. Uskoisin että salaliittoteoreetikot tulevat aikaa myöten hylkäämään konventionaaliset pahantekijät (illuminaatti, rapparit, etc.) ja päätymään avaruusliskoihin. Natsien vastustajat ja kannattajat pysyvät toki uskollisina omille pahiksilleen.

Edesmenneen Neuvostoliiton KGB ohjeisti agenttejaan kiinnittämään huomionsa kolmeen vaikutuksille alttiiden ihmisten ryhmään: Nuoriin, naisiin ja taiteilijoihin. Ei ole syytä uskoa ammattimiesten erehtyneen. Edellä käsittelemämme ilmiöt esiintyvätkin korostetusti näissä ryhmissä.

Verkosto-organisoitumisella on muitakin riskialueita, kuin suhde puoluekoneistoihin.

Jos kansalaisaktivismin oma dynamiikka tuottaa ainakin aluksi verkostomaisen organisaation, ihmisjoukossa väistämättä olevien erityishenkilöiden psyyke ajaa tilannetta toiseen suuntaan. Lukija ymmärtänee vihjeettäkin, että tarkoitan narsistista persoonallisuushäiriötä, vanhalta tautiluokitukseltaan psykopatiaa.

Psykopaattien tyrkyttäytymistä tukee sekin seikka, että hierarkis-painotteiset koneistot, kuten puolueet ja poliittinen päätöksenteko, ovat muotoutuneet persoonallisuushäiriöisten ehdoilla. Verkostoitumalla ilmaantunut kansalaisaktivismi on ura-orientoituneelle ja järjestelmähakuiselle henkilölle hänen persoonallisuuttaan vastaamaton vieras maaperä, jonka tämä pyrkii muuttamaan ideaalinsa kaltaiseksi. Muutamat seikat kertovat hierarkisen organisoitumisen k. pikkuhitlerismin läsnäolosta:

  • Verkoston lukemattomien samanarvoisten solmujen tilalle tarjotaan jonkinlaista keskuskomiteaa, jonka kautta kaiken pitäisi kulkea. Tämä komitea on tietty huippusalainen.
  • Ilmaantuu Gatekeeper valvomaan, ketkä saa tulla mukaan, ketkä ei.
  • Alkaa toimijoiden välinen reviirien paalutus. Tämä viimeistään kertoo, että ”keskuskomiteoita” johdetaan kentän ulkopuolelta.

Nämä ilmiöt usein viittavaat siihen, että kyseinen toimiala on tuhon tiellä, kuten puolueriidoissa ja junttataisteluissa hierarkisoitunut vasen laita. Vasemmistolla oli enimmillään 1940-luvulla kannatusta noin neljännekseltä äänestäjistä, -ja demarit sen päälle. Siitä he ovat menneet alamäkeä tasaisesti mutta varmasti. Hierarkisuudessaan vasemmistolaiset eivät saaneet otetta vuoden 1968 jälkeisestä radikalismin aallosta, vaan tunkivat senkin samaan kaivoon, kuin duunarikannatuksensa.

Verkostotoitumisen sijasta vasemmistoa on leimannut sukupolvien ajan hampaat irvessä junttaaminen ja piiritoimistojen monistetut lunttilaput, miten pitää äänestää ja mitä saa olla mieltä.  Siihen nähden 2000-luvun aktivismin omiminen on yllättävän hyvä saavutus. Tarkastelemmekin vielä muutamia episodeja.

Kuten jo kerroin, Vasemmisto kontrolloi vasemman laidan kansalaisaktivismia (vero-peräistä) rahoitusta myöntämällä tai eväämällä. Muut puolueet jakavat verorahaa lähinnä kaverien ja sukulaisten firmoille, mutta Vasemmisto ostaa sillä sieluja (Gogolin sanonta). Mielestäni Vasemmisto on kaukonäköisempi.

Sattuipa taannoin erästä tärkeää poliittista kokousta seuranneiden toimittajien joukko kokoontumaan, kun kiinnostavat asiat oli jo päätetty eikä uutista ollut enää odotettavissa, samaan pöytään lähimmässä ravintolassa. Kas, heiltä meni toinen, kolmas, neljäskin mukillinen, ja kokous ehti päättyä. Tulipa nuorisopoliitikko samaan ravintolaan, perässään joukko uskollisia äänestyslipun nostaneita ja junttalappua totelleita. Toimittajien syrjästä vilkuillessa nuori vallankumouksellinen levitti satasen setelit (markka-aikaan) viuhkaksi kädessään, ja pian oli pöytä koreena.

Menikö uutiskynnyksen ylä- ja alapuolta ohi, mutta tämän näkymän uutisointia joudumme vielä odottamaan. Minäkään en kerro muuta, kuin että rahat olivat eräänlaisen työläislasten lomasäätiön kassasta, joka jäi joskus punapääomaa hävitettäessä hukkaamatta. Politiikka on siis rahan muuttamista vallaksi, joka taas muutetaan isoommaksi rahaksi, joka muuttuu isoommaksi vallaksi, -kunnes Suomi on liian pieni paikka kunnianhimoiselle toimijalle (sitten YK?, EU?)

Jos politiikan apparaatti on jonkinlainen monikasvoinen konglomeraatti, jolla on puoluetunnuksia jokaisen äänestäjäryhmän miellyttämiseen, mutta on koplattu tiukasti yhteen monenlaisilla lehmäkaupoilla ja kassakaappisopimuksilla, ja jonka toimihenkilöillä on yhteiset edut ja sopeutumiseläkkeet, kansalle jäänee vielä ruohonjuuritasolla verkostoituminen. Se pitää osata tehdä oikein.

  • Keskuskomiteat johtavat pysähtyneisyyteen.
  • Horisontaalinen verkostoituminen vie eteenpäin.
  • Puolue-apparaatteihin integroituminen on haasteellista.

 

1 Comment

  1. VALKOHATTUJEN VERKOSTO
    5.5.2020 17:23

    Tunnen yhden hyvän sananvapautta, yrittämistä ja itsenaisiä kansallisvaltioita kannattavien verkoston, johon yrittäjät voivat liittyä ja jossa ostokset voi kohdistaa saman henkisten yrityksiin
    https://www.whitehatmovement.com/
    Valkohattujen verkoston perustajan, Mr Dustin Nemos, tuotantoon voi tutustua
    https://nemosnewsnetwork.com/

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to top